Uittomurhat: Jännitysromaani

Sisällysluettelo

Reetta

Loviisa

KRP saapuu

Hilma

Anna ja muut

Valmistusmerkinnät

Reetta

1.Luku

Tuolta se iskusakki tulloo!, kiljaisi Otto. Hän katsoi sillan suuntaan ja seisoi kuin vahtisotilas jalat reuhottaen jännästi pohkeiden kohdalta taaksepäin ja korjasi lippahatun asentoa.

Joenrantajuntua läheni tyttösikermä ja he lauloivat , hoilottivat tullessaan laulua: me tulemme taas kaiku viestinä soi ja me tulemme tulemme taas..

Samuli istui kannon päässä ja vilkaisi laulavia tyttöjä ja jatkoi kirjatöitään sylissään reppu, jonka päällä oli kirjoituslehtiö ja hän tuumi:

Niinhän niiden piti tullakin.

Uittosakki ei ollut tietoinen Samulin heltymisestä: hän oli ottanut seitsemän tyttöä uittotöihin. Tytöt olivat Lötjösen kaupassa käydessään iskeneet kiinni hänen käsivarteensa ja mankuneet:

Ota meidät uittosavottaan kun se on viimeinen Vaikkojoella.

Nyt hän jutteli miehille veitikka silmissään:

Tehdään niille vähän jekkua ennen kuin hyväksytään tukkijoelle. Ollaan ensin hyväksymättä ja muut olette sitten hiljaa kuin muinoinen ajattelija, joka sanoi vain, että päivää.

Tulilla olleet miehet kerääntyivät Samulin ympärille paitsi viimeksi tullut tuntematon jätkä, joka katsoa muljautti lähestyviä neitosia. Hän vetäisi hattunsa lippaa vieläkin syvemmälle ja kiirehti kauemmaksi rannalle. Tytöt lopettivat laulunsa lähestyessään rantatöyrästä, jolla tulihta sijaitsi.

Siihen he pysähtyivät solakoiden mäntyjen ja tummanvihreitten kuusien katveeseen. Nuotiossa palavista tervaksista levisi tuoksuva savu rinnettä alas ja tervehti hikistä tyttöjoukkoa. Pian he kipusivat kivistä ja puitten juurten kuvioimaa polkua kohti kahvitulia.

Hienoinen sade tihersi puitten oksien lomitse kastellen kirjavat huivit ja värikkäät vaatteet. Silmät loistivat riemukkaasti vaikka olivat kosteitten silmäripsien ympäröiminä. He hihkaisivat:

Nyt myö tultiin! Samuli vastasi:

Päivää! Päivää! Vai tulitta? Niin näkkyy, mutta eihän ollut puhe niin monesta? Puhe oli muutamasta. Mutta antaa nyt olla.

Eekös se muutama oo savoksi monjaeta, enemmän kuin parj? Meejän mielestä se on seehtemän.

Minulla on portin kaltainen tässä uittoporukan valinnassa. Nyt alatta miettiä mitä tukkilaisten sanasta satutta muistamaan.

Eehän myö oo kuultukkaan savottalaisten sanastosta. Jospa tuo Mari otvattelisis? , sanoi Olga hätääntyneenä. Siihen Mari jo kerkisi vastaamaan: "Hyvänen aeka. Enhän minä mittää tiijjä, mutta laaletaan jätkille laalu: Kaikki alkoivat laulaa:

"Jätkille nyt laalun sakkoon

ässät soppaan salloo hakkoon

tulleen roehuvvaan sohhii!

Kossas salloo sae muan sälli

savon sannoin sielut

Saona pieni niemes nyöhkii

savu sieltä ylös ryöhkii

sammaani saloja onkii

Samuel saahuu tupa joekuu

hällä kirves ala soettoo

mahtava ässä siellä

Sätteitä soes taevahalta

oevia, jos seksi aattaa

valakone kissa siinä

Armaalla on ässäseeta

salassa sae hissunkissun

jos kissan tassuja sallii?

Sihisköön näin Savon salot

uat ja uamu, maokas muje

Savon tyttöjen hymy

Soettaa kohta Sammon viulu

Jalo, savonmuan jännäsarja

seksillä seehtemän seedan"

Voe mitä riikosia ja rikoksia!, sanoi Samuli ja jatkoi: Mutta ei vielä riitä. On tiijettävä oekeita sanoja, taekasanoja ja uittosanastoja Mari tuohtui hieman ja sanoi:

Jumalaata helevetin saatanan tolovake! Pittääkö sinulle otvatella kaekki kossat, lotjat, sahit, puomit, laeskat, verkilöt, teerenpelit, reet, taksat rännit, tikut, tihakset, keksit, kekot, keot, laatat, niput, vintilät, porat, kaerat, losot, uitot, tehopakkaakset, hinnoojat, kölit, ankkurit, tukit, sellut, ropsit, tulihtat, tervakset, mutta sen minä vuan sanon, että jiättä naemata tässä savotassa tältä porukalta ei tipu eikä lipsu, en paremmin sano. Joko riittää?

Hyvä on. Voe tokkiisa! Riittää, riittää, vastasi Samuli ja otti paperia esille ja sanoi:

Nyt nimiä papereihin.

Mari Mustonen

Olga Partanen

Loviisa Härkönen

Anna Hakkarainen

Reetta Eepponen

Hilda Juvonen

Hilma Asikainen

Kun tyttöjen nimet olivat kirjoissa sanoi Samuli: Nyt sitten työt alakaa. Hän laittoi paperinsa reppuun, nousi hitaasti paikaltaan, nosti repun pykälään ja huojui raukein askelin kohti Vaikkojokea.

Jokilammen kämppä oli maalattu punaiseksi. Se jörötti joenmutkassa, jossa hiekkaharju työnsi kukkulaansa joen polvekkeeseen. Katajat, tervalepät, pajut, suopursut, koivut, petäjät ja kuuset reunustivat virtaa. Järven virtaava pinta oli reunojaan myöten, hyllyvänä puulauttana; tukkeja,

selluja ja ropseja paitsi lahdekkeitten pohjukset, jotka oli aidattu puomeilla. Myös alajuoksulla oli puitten uinti estetty puomein ja tammen sulut olivat kiinni vaikka vettä tammesta huolimatta virtasi lirittämällä sahdin pohjapuita myöten jokeen, jonka virtaus muuttui hätäilemättömäksi suoperäisen maaston keskellä. Uittosavotta kokoontui Jokilammen kämpälle lähteäkseen viettämään viimeistä sunnuntaivapaata ennen moniviikkoista uittotapahtumaa erämaan halki.

Lunta oli vieläkin notkoissa. Muutamista paikoista paljastui kuloheinikko ruskeankeltaisena aivan kuin olisi ollut olkia pirtin lattialla.

Auringon säteet lämmittivät päivänpuoleiset rinteet ja keltaiset perhoset lepattivat hetkittäin kadoten kuusten ja mäntyjen suojaan.

Miehillä oli ensimmäinen tilipäivä. Samuli Hirvonen istui pöydän ääressä. Hän katseli pöytää, jossa oli jos jotakin paperia ja ruokatörppöä. Hän huusi:

Tytöt! Vaikka sinä Reetta, kun olet lähin. Ota rätti ja puhdista heti tämä pöytä.

Reetta nousi vastahakoisen näköisenä tuoliltaan ja etsi pyyheliinan jostakin. Hän pyyhki ja mutisi hiljaa:

Saisi pyyhkiä se, joka on tehnyt roskatkin.

Samuli katseli tytön puuhaa huomaten Reetan vastenmielisesti pyyhkivän pöytää ja jotakin mutisevan vastaan.Samuli ärähti:

Mittee se missi siinä purnoo? Ensin työtä mangutaan ja sitten on nuama heti viäränä, jos jottae pittää tehä?

Reetta siivosi pöydän ja viskasi rätin nurkkapöydälle ja sanoi:

En minä ole tänne tullut siivoamaan. Se on äidin työtä. Uittotöistä oli puhe.

Samuli ei vitkastellut vastauksessaan vaan pamautti:

Vae niin! Vae tuli työehtosopimusta rikottua? Voe hyvänen aeka kun minä en ymmärtänä?

Sen pitemmittä puheitta hän aloitti ennakoiden maksamisen. Paavo tuli pöydän eteen ja sanoi Samulille: En taeja jatkoo uittoo. Tekköö niin mielj puun tekkoon..

Samuli tiesi Paavon ajatukset ennestäänkin ja vastasi:

Vuan jatkat. Ensi viikon on kaekki mukana. Niin kaavan kun viimeinenkin kalikka on Liettuassa oot uitossa. Sitten näätän sinulle uuven palstan? Siihen Paavo vastasi:

"No männööhän se viikko, mutta uittohomma on minusta yhtä vaekeeta kuin sotahomma oli.

Suat antoo vähän rahhoo." Siihen Samuli omaan tyyliinsä:

Mittee sinä rahalla tiet? Et kae sinä vuan paljoo ota ennakkoo? Siihen Paavo:

Kun väkisin tyrkytät niin muutama tonni. Lasten viimeset koolumaksut on maksettava.

Samuli jakeli rahaa muristen ja kitisten. Antoi kitsastellen förskottia uittomiehille. Paavo ja Hannes olivat jo lähellä eläkeikää. Hanneksen polvet eivät kestäneet viikkokausien rämpimistä soisilla rannoilla. Vanha vika uusiintui polvinivelen pussiin kasvatti vettä ja toinen polvinivel turposi. Hannes sanoi Samulille:

Kato nyt kun polovi turposi! Minä lähen pois tästä savotasta.

Hannes sanoi:

Kato nyt kun polovi turpos. Minä lähen pois tästä savotasta.

Etkä lähe. Turpot ovat nyt muotia. Viikon olet vielä. Kää pentus lukemassa ja tule sitten heti uittoon.

On se nyt tuohkeena. Vaekka polovet ee kestä niin pittää olla savotassa? Onhan tiällä nuorempiakii? Ylettyskö sitä rahhoo minullekkii?

Kaekki ne nyt on rahhoo vaella. Kohta pankit pullistuu siästöistä. Oesit tuota pärjännä entisillässii. On sitä nyt rahhoo anettava. Iso on perhe. Jaahoja pittää ostoo Nestorilta ja velat on maksettava Osulaan.. Siihen Samuli virne kasvoillaan:

Niin niin… Kyllä niitä selityksiä löötyy. Minun olisi aena revettävä rahaksi.

Tuntematon jätkä sanoi tummalla äänellä takaa:

Ei kai ne rahat ole metsäherran? Minun tietääkseni ne taitha olla Enso Gutzeitin.

Samuli mulkaisi puhujaan ja näytti entistä äreämmältä. Hän murisi:

"Nykyään ovat työntekijät heti kiinni kurkussa, että rahat eivät ole sinun… Niin eivät ole!

(korottaa ääntään) Sitä jokaisella työpaikalla tullaan sanomaan, että rahat eivät ole sinun. Kenenkä ne sitten ovat? Teidänkö? Viekää kaikki! Viekää jokainen markka repusta! Hittoako minä niitä kanniskelen mukanani? Henki siinä voi mennä kun joku päättää minut tappaa ja ottaa raharepun.

Sitten vielä sanotaan, ettei ne ole minun? Niin eivät ole! Mutta kuka niistä vastaa? Mitä?"

Samuli ei huomannut, että hän puhui kirjakieltä suuttuessaan. Hän oli ollut sodassa Pääesikunnassa kirjurina, aliupseerina ja Marski oli opettanut hänelle ja vaatinut kirjakieltä asiakirjoihin, jopa puheeseenkin, että olisi ymmärtänyt. Hyvällä tuulella ollessaan Samuli puhui synnyinmaansa kieltä savoa, johon oli sekoittunut hieman pohjois-karjalaa. Heikki suhahti jo tummalle jätkälle, joka on Varis, että Samuli ei tarkoita mitä sanoo, että se murisee omaksi huvikseen ja kitisee rahasta ilokseen. Jokaisen ennakon kanssa se kamppailee viimeiseen pisaraan, mutta tilistä ei puhu mitään.

Jos on palkkatili kysymyksessä, on jokainen jätkä sen ansainnut. Ennakko (förskotti) oli Samulin mielestä maailman pahin keksintö atomipommin kanssa. Yhdessä ne vievät maailman turmioon. Niin Samuli oli miettinyt ennakkoasiat. Ennakon jako jatkui ja Samuli purki kiukkuaan:

Ja viekin ne rahat äidillesi! Jos ostat yhdenkään pullon viina niin pieksän sinut seuraavana päivänä kun olet viinaa ostanut.

Jätkä puri hampaitaan yhteen. Saatanan Samuli, hän ajatteli mielessään. Voiko maailmassa olla vaikeampaa paikkaa kuin Samulin ennakon jako?

Hannes ja Paavo ottivat reppunsa ja painuivat Pahkin kautta maantienvarteen odottelemaan Topi Mikkasen ohjaama linja-autoa. Menomatkalla he kävivät Paavon tulevalla palstalla, jota hän oli pyytänyt Samulilta kesäksi. Siinä oli paljon puutavaraa, hyvin kasvanutta tiheää näreikköä. Jo keväällä he olivat katselleet palstaa. Paavo sanoi Hannekselle:

Ei se Samuli vielä piästänyt uitosta poes. Vasta viikon piästä. Minkä helevetin minä tuolle polovelle ossoon tehhä?

Käävään Viekin mummon luona menomatkalla, jos sillä sattuu olemaan siihen rohot, ehdotti

Paavo ja hyräili: "Kaksi vanhaa tukkijätkää, vanhaa vaan ei muuta.

Osa porukasta keitteli kahvia ja söi eväittensä loppuja, ettei niitä tarvinnut itse kunkin kotiin kannella. Ryhmiä oli kokoontunut kämpän pihamaalle sen mukaisesti kenenkä seurassa viihtyi parhaiden. Auringon paahteessa rinteellä jätkiä istui rantakivillä, rappusilla ja tallin portaitten vieressä pelaten korttia pikkusummista. Suuret nokitukset oli Samuli kieltänyt ankarasti. He lepäilivät ja odottelivat vuoroaan Samulin pöydän ääreen lompsan kutistukseen kuten he ennakonmaksua kutsuivat. He täsmäsivät linja-auton aikatauluja. Maantielle oli matkaa puoli peninkulmaa. Simo Varis, joksi tuntematon jätkä oli, sanoi hitaasti:

Alussa tuli mietityksi, ettei taideta yhthän sököä pelata tässä uitossa, mutta tuli tämänkin vuoro, ja lyödä lätkäytti kortin levitetyn sarkapuseron päälle.

Ei myökää niin suamattomia olla paetsi tietysti nuo kuavilaeset, sanoi Heikki oli paikkakunnalta ja katsoi länsikunnista kotoisin oleviin jätkiin vielä puhella liehkasi:

Oes nuilla Kuavilaesille opetettava jätkiinn käätöstä ja tapoja, että niistä tulis miehiä eekä menoojia. Siihen kerkisi Samuli kysymään:

Mittee sinä Heekki aeana kuavilaesia ja juankoskelaesia pirruutat?

Hyö kun oovat niitä varsinaesia rötöstelijöetä. Niitä pittää aeana pirruuttoo. Se on sellaenen perinne näessä uitoissa, vastasi Selkolan Ville Heikin puolesta.

Hyh! Parassii sinä oot kuavilaiesia pirruuttammaan. Sinähän entisiä kuavilaiesia oot ite. Sääneenen lohkastiin aekonnaan Kuavista ja sitten se mualimanlopun eellä pieneni ja vähänen pitäjä lätkästiin Juankoskeen. Kuavilaesten pirruutus on juukalaesten yksinoekeus vastasi Heikki.

Onko kuavilaesuus tae juukalaesuus jokkii etu?, kysyi juankoskelainen nuori mies, jonka luonnolle alkoi käydä juukalaisten leikinlasku.

Siihen tuntematon Simo Varis-niminen jätkä sanoi:

Poika! Sinä soitat vielä polkhan tuolla suullasi. Huomaathan sie, että hyö vaan sinnuu jalottaavat kun olet nuorin. Aina ne sillä tavoin kasvattavat, vaikka ei ne itsekään ole mithä nähneet. Minä vaan ihmettelen miksi minun piti tulla tänne musthin virtoihin. Ylhäällä on kirkhat vedet ja mahtavat kosket ja vuolaat virrat. Mutta onhan tää senthän historiaa.

Mittee sinä sitten tänne tulit?, kysyi Heikki.

Kuulin, ethä täällä on viimeinen uitto. Sen takia minä tulin ja sen vuoksi kun en ole ennen ollut täällä.

Taesit lähtee vilikasemmaan minkälaesia tyttöjä tiällä on? kyseli Huovisen Ukko.

Sinä et puhu minulle akhoista sitten mithää, vastasi Varis äkäisesti ja lopetti kortinpeluunsa siihen paikkaan. Hän riuhtaisi sarkapuseronsa ringin keskeltä, lähti synkkänä ja niska suuttumuksesta punaisena korttiympyrästä. Heikki huomautti Ukolle:

Nyt taesit sannoo viärän sanan? Taes olla arka paekka? ja vilkaistuaan Variksen kortit tokaisi:

Oho! Olipa jätkällä kortit! Sillä olj pelekkee ässee ja lakanoo, supatellen.

Huovisen Ukko jutteli matalalla äänellä:

Tuo jätkä naetetaan kyllä tämän uiton kestäessä. Etitään sopiva nuaras: impi, naenut, eronnut tae leski. Tehhään suunnitelma. Ansa ja loppu on onnellinen tae surullisen huppaesa. Jokilammen toisessa piässähän on Virtalan Kaesa. Naetetaan tuo Simo ja Kaesa. Jätkältä lähtöö arka paekka ja Kaesusta tulloo Kaesa Varis", jutteli Heikki ja hetken mietittyään lisäsi:

Samanikänennii on suurin piirtein.

Voe helevetti! Jopa sattuu! Se myö tehhään. Naetettaan Kaesa ja Simo, sanoivat miehet ja heitä

nauratti niin vietävästi. Viekkaina , silmää iskien miehet alkoivat koota tavaroita ja hivuttautuivat polulle, joka johti maantielle. Samuli katseli miehiä ja mietti mikä niillä oli nyt mielessä? Vuosikymmeniä oli savotoilla ollut kaikenlaisia leikkimielisiä vehkeilyjä ja harmitonta kiusantekoa. Jotenkin hän vaistosi, että tuolla porukalla oli mielessä jotakin suunnitelmaa. Ei vain lienen jatkoa niille viimetalvisille vehkeilyille, joihin hänkin oli osallistunut. Oli tullut tehtyä kaikenlaista koirankujetta kuten pässinpäitten sitomista hevosten valjaisiin ja traktoreihin ohjaamoitten katolle kuin taikoja ikään. Hänenkin sukset oli käsitelty jollakin mönjällä, että ne jämähtivät kerrankin metsään, ettei ollut hiihtämistä. Naurunremahduksista päätellen hän arvasi, että joku miehistä oli leikinkohde. Simo Varis jäi tyttöjen kanssa kämpälle. Mies näytti ryhtyvän lämmittämään savusaunaa, jonka lämmittämiseen meni paljon aikaa. Samuli lähti viimeisenä ja sanoi Simolle:

Kato vähän paikkoja ja valavo, etteivät tytöt polta kämppää.

Selvä on, vastasi Simo ja meni laittamaan verkkoja Jokilampeen. Töiden päätyttyä hetkiseksi tunsi Simo hiljaisen raukeuden virtaavan kipeisiin lihaksiinsa ja mielentilaansa. Hän ei pohjimmiltaan pitänyt väkijoukoista. Kymmenet vuodet olivat liukuneet ajasta kämpillä, virroilla, sääskisissä metsissä ja talvet lumisissa kairoissa. Illat hän oli paikkaillut omia ja muitten verkkoja.

Hänkin oli siirtynyt uusin ja ottaviin nylonverkkoihin. Haikeudella hän muisteli vanhoja ja rakkaita pumpuliverkkoja, jotka olivat käytössä lahonneet, että ne oli pitänyt jättää talojen aittojen ullakoille. Pumpuliverkoissa oli ollut tunnelmaa, mutta nailonverkot olivat tuoneet mukanaan uuden ja kovan ajan, jolloin kaikki ryöstettiin vedestä ja metsästä. Kaloille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuten ei jäänyt riistallekaan. Metsäthän oli hakattu joka puolelta niin, että hän havaitsi olevansa kuvion keskellä vailla varjopuita.

Hän oli lueskellut kirjoja kirjaston verran. Hän oli lainannut niitä tuttaviltaan ja kirjastoista. Hän oli ostellutkin niitä ja monia hänen kirjojaan oli tuttavien hyllyissä, josta ne löytyivät tarvitessa.

Hän ajatteli paljon, mutta ei väistänyt korttipeliäkään, ellei hänelle huomautettu tyttöjen vikittelystä kuten juuri oli huomautettu. Hänen heikko kohtansa oli naimattomuus. Minkäs sille voi, ettei metsässä ollut ahkkoja, kuten hän oli oppinut naisia nimittämään. Nuoria naisia, saameksi nieidoja hän ei ajatellut. Korttipelissä oli ajatusta: siinä saattoi tempautua joskus syvällisiinkin asioihin kortin läiskeen keskellä. Hän piti eniten ristikontrasta joko omaan pussiin tai parin kanssa.

Hänen nuoruutensa oli mennyt metsätöissä, mutta nuoruus ei suinkaan ollut ohi. Lähellä keski-ikää

tunsi hän jätkä Simo Varis olevansa vielä terve ja vahvakin kuin parhaimmillaan oleva työhevonen.

Itäkairasta olivat metsätyöt menneet vähiin suurten koneitten ja aukkohakkuitten vuoksi. Hänen mielestään ei Pohjois-Suomessa voinut tehdä metsätöitä viiteenkymmeneen vuoteen suuremmassa mittakaavassa. Metsät olivat lopussa. Vanhoja metsiä ei juuri ollut enää. Suunnattomat ikimetsät oli hakattu rajalta rajalle. Oli vain nuorta ja kasvavaa metsää, joka ei sadatta vuodetta paljoa varttuisi.

Kuusamo oli ollut hänelle rakas. Siellä olivat ihmiset olleet aina ihmisiä. Kuusamolaisten ja hänen välilleen oli syntynyt kestävä ystävyys: hän oli pelastanut kaksi naista varmalta kuolemalta keskellä erämaata. Tapahtumasta hän oli saanut mainetta, jota hän pakeni. Ne naiset olivat halunneet hänet naida, mutta hän ei uskaltanut asettua alttiiksi naisen rakkaudelle. Moni mies oli siihen menehtynyt, joutunut vangiksi. Ihmeellisesti ne jätkät olivat muuttuneet. Kun niitä oli tavannut naimisiin menon jälkeen niin ne eivät polttanet tupakkaa, eivät uskaltaneet ottaa ryypyn ryyppyä eikä ne kulkeneet enää jätkän vaatteissa vaan muotirytkyissä. Ne vaatteet näyttivät Simosta vuosi vuodelta yhä surkeammilta retkuvaatteilta. Hänestä näytti, että ihmiset pukeutuivat rumemmin kuin hän oli nähnyt vanhojen jätkien pukeutuneen. Ne kuvittelivat varmasti olevansa kauniita ja komeita: sanottiinhan jätkien keskuudessa, että rumat ne vaatteilla koristavat itsensä.

Hänen tummaa katsettansa varjosti vapausrangaistus, jonka hän tiesi saaneensa syyttömänä.

Syytettyyn rikokseen hän ei ollut omasta mielestään mitenkään syyllinen. Neljä ja puoli vuotta oli mennyt vankilassa kunnes hänet oli armahdettu. Armahdus tuntui hänestä ivalta: miten syyttömänä tuomittu voitiin armahtaa? Voi, että ne ovat rottia ihmisiksi.

Hänen leukapartansa teki hänet vanhemman näköiseksi kuin mitä hän itse asiassa oli.

Itselleen hän myönsi, että oli lähtenyt kotiseudultaan pois omasta halustaan. Syynä oli ollut yksinäisyys: kuka olisi tahtonut seurustella hänen kanssaan. Linnankundi mikä linnankundi.

Simo otti veneen ja meloskeli pieneen lahdelmaan, jossa arveli haukien kutevan. Hänen silmänsä olivat tottuneet löytämään kutupaikat ja kesäisinkin hän tiesi paikat, joissa kalat viihtyivät. Petokalat vaanivat virtojen suvantopaikoissa ja koskikohdilla kivien pyörteitten alla. Hän tiesi nuo vetten poliisit: ne odottivat syyllisiä, pikkukaloja, joihin hampaansa iskisivät. Hän Simo Varis odotti tilaisuutta, jolloin hän tappaisi petokaloja ja soisi ne suuhunsa.

Hän aloitti verkon virityksen pajupehkosta ja jatkoi sitä puomien reunustaa pitkin rannan suuntaan.

Sitoi vielä toisen verkon yhteen ja huitaisi senkin veteen. Lopuksi hän sylkäisi roiskauttamalla: Sthyi! Sitten hän tyrkkäsi veneen rantaan, otti piippunsa, täytti sen hitaasti miedolla piipputupakalla, sytytti ja istui hiukan etukumarassa aurinkoisessa iltapäivän auringossa tupsautellen savuja ilmaan. Kuukkeli hypähteli läheisessä käkkyräpetäjässä. Tammelta päin kantautui virtaavan veden ääni, mutta muuten oli hiljaista ja rauhallista. Västäräkki hypähteli äänettömästi kivillä ja lekutteli pyrstöään.

Simo ajatteli, että elämä oli ylellistä sellaisina lauantaipäivinä. Mutta mieleen tulivat kuitenkin vankila-ajat ja katkeruus palautui mieleen kuin sietämätön uni, joka uusiutui aika ajoittain öisin:

unessa hän oli ikään kuin syyllinen oikeasti. Syyllisyys oli syvempi kuin rikos, josta hänet oli tuomittu vankeuteen. Hän näki selkeästi myymälän ja sen eri muotoisena. Sitten hän näki usein salkun, joka oli kadonnut ja sitä salkkua etsittiin. Miksi se uni toistui jatkuvasti? Mitään ruumiita ei uneen sisältynyt tai rikoksen uhreja, mutta silti hän tunsi unessa tehneensä henkirikoksia. Mikä perkele häntä teki unessa syylliseksi väkisin?

Hän olisi kaivannut lämmintä ihmissuhdetta, mutta siihen hän oli ollut liian arka. Hänestä oli mieluista herkutella ajatuksella, että olisi todella ollut naishenkilö ystävänä tai rakastettuna.

Ei ollut hänen elämässään ollut muita naisihmisiä kuin kadonnut Eila. Hän oli kärsinyt Eilan vuoksi

neljä ja puoli vuotta vapausrangaistusta vaikka Eilaa ei oltu löydetty elävänä eikä kuolleena. Häntä oli epäilty murhaajaksi vaikka ruumistakaan ei oltu löydetty. Ikään kuin musta koura olisi ollut jäätämässä ihmismielten keskuudessa. Mistä hän olisi tiennyt Eilan kohtalosta tai elämästä?

Pidätyksen jälkeen oli kaikki tuntunut käsittämättömältä: miten voitiin syyttää rikoksesta vaikka itse rikostakaan ei voitu näyttää toteen? Kaupunginviskaali oli syyttänyt häntä murhasta ja ruumiin kadottamisesta. Hänet oli tuomittu ja hän ei ollut löytänyt vankeudesta vapauduttuaan paikkaa, jossa olisi tuntenut olevansa kotonaan. Jotakin oli kadonnut vankeusajalla, edestä juossut karkuun hiiden hirven tavoin ja aika tahtoi väistää jo hänen tieltään. Hän oli aluksi uskonut Eilan löytyvän. Vaikka syyttäjän kouran ote kurkusta olikin lieventynyt, niin Eila ei palaisi. Kenties olisi poissa ikuisesti.

Simolla oli ollut rakastajattaria, jotka olivat lipuneet ohitse niin kuin kuvat peileissä tai niin kuin virran vesi.

Hän oli itse etsinyt ajan virrasta jotakin, mutta hän ei tiennyt mitä. Hän oli mukautunut elämään ja oloihinsa, mutta ei koskaan alistunut syyttömänä kärsimiinsä vankeusvuosiinsa. Alistuminen olisi merkinnyt orjan osaa eikä hän ollut syyllinen eikä orja. Hän oli syytön ja vieläpä itsenäinen ajattelija. Hän oli sitoutunut elämään voimakkaasti. Hän eli jokaisena päivänä todellisesti.

Vankilassa hän oli huomannut, että rikollisen syyttömyysväitteet eivät olleet tosia. Niin oli annettu ymmärtää. Väitettiin rikollisten väittävän melkein aina, etteivät he ole syyllisiä omiin rikoksiinsa. Simo ei ollut sellaisia rikollisia tavannut. Hän oli itse omasta mielestään syyttömänä kuunnellut vankien kertomuksia. He olivat tunnustaneet rikoksensa ja jopa katuivat usein. Eivät he muita syyttäneet. Hän itse ei sydämessään eikä tietoisesti koskaan tunnustanut tehneensä rikoksia. Hän ei tuntenut edes syyllisyyttä. Miten hän olisi voinut tunnustaa tekemättömiä rikoksia tai edes yhtä rikosta? Hän oli lukenut ihmisen syyllisyydestä, jonka mukaan ihmisen pitäisi tuntea syyllisyyttä myöskin muitten tekemistä rikoksista. Sitä hän ei ymmärtänyt. Miksi hänen olisi pitänyt tuntea syyllisyyttä muiden tekemistä rikoksista? Sitten syyllisyydestä väitettiin, etteivät todelliset syylliset koskaan tunnen syyllisyyttä kuten esimerkiksi maailmansodan natsirikolliset, jotka murhasivat suunnitelmallisesti miljoonia ihmisiä. Tietojen mukaan he olivat oikeudessa väittäneet syyttömyyttään, vetoamalla, etteivät olleet tienneet yhtään mitään. Sitähän ei Simo uskonut alkuunkaan. Maailmassa näytti olevan vallalla järjetön suhteettomuus, jossa syyttömiä tehtiin syyllisiksi. Esimerkiksi sotasyylliset jäivät tuomitsematta kuten Stalin, joka oli syyllinen Suomen talvisotaan. Ettäkö hänen olisi pitänyt tuntea syyllisyyttä tekemättömästä rikoksesta? Jumalauta!

Sehän oli selvästi hulluutta ja jakomielistä.

Simo siinnytti kunnolla saunan kunnes kiukaan alta ei näkynyt enää sinisiä liekkejä vaan puhtaasti hehkuva hiillos. Hän löi muutamia kauhoja vettä kiukaalle. Antoi kiukaan siintyä vieläkin hetken.

Sitten hän riisui vaatteensa ja meni lauteille. Hän heitti kauhallisen vettä mustalle kiukaalle, joka sähähti kuin metsäkissat tapellessaan. Hän lötkähti leveälle lankulle pitkäkseen ja sulki silmäluomensa melkein kiinni. Ajatus muuttui verkkaiseksi. Hitaasti se matoi tietoihin, joita oli kerääntynyt vankila-ajoista luetuista kirjoista ja nähdystä elämästä.

Hänen mielestään oli turhaa ahtaa totuutta nykyajan rajoihin, elää kiireesti ja kapeasti niin kuin elämä olisi ollut luonnonsuolle kaivetun ojan kaltainen. Miksi elämä ei voisi olla hidasta matamista ja kokemuksien levittämistä mahdollisimman laajaksi tapahtumien kentäksi. Niissäkin yksinkertaisissa oloissa oli tarpeeksi Simon mielestä tapahtumia, ettei niitä kaikkia millään kerinnyt edes tajuamaan ja selvittämään ajatuksin.

Saunan löylyn nautinnon tajuamisessa oli harjoiteltavaa, että pääsisi saunan nautinnon olemukseen ja sen sisäiseen ajatukseen. Millä tavoin menettelisi vesi ja ilma kun hän jälleen hurautti vettä kiukaalle? Saunan ilman kosteus nousi ja iholla nahan pinnassa tuntui kuuma aalto, melkein tulinen

sävähdys, mutta eihän lämpötila noussut korkeammalle? Siinä oli kysymys suhteellisesta kosteudesta.

Joku älypää voisi sanoa, että saunassa on paskaista, mutta noki ollutkin täysin puhdasta likaa? Se vain näytti tummalta, mutta pohjimmiltaan noki on liiankin puhdasta. Mikä stril… se nihilistinen sanan taas olikaan? Olipa tuo mikä tahansa… likaisuus oli suhteellista. Ja mitä puhtausintoilijat tekevätkään likaisille, tiskausvesille ja muille pahoille nesteille? Nehän päästävät ne puhtaisiin jokiin, järviin jopa laskevat hetteisiinkin. Se oli lian siirtämistä puhtaisiin paikkoihin.

Paska olisi alun perin pitänyt panna sinne minne se kuului luonnostaan: karuun maaperään.

Sieltä paskan saatana muuttuisi hedelmällisyyden symboliksi, työntäisi uutta viljaa ja viljasta tehtäisiin leipää. Lannan paikka ei ollut vedessä, joka menee mereen. Simo ei ollut käynyt meressä koskaan. Hän oli kuullut kerrottavan meren olevan suolaista. Siinä asiassa hän ymmärsi Kiannon kaukoviisasta ihmistä: luonto oli ollut pirun kaukoviisas suolatessaan meriveden, ettei vesi märkäne vaikka siihen menisi oma määränsä verta ja lihaa. Mikähän luonnossa olisi täysin puhdasta?

Luulisi pakkaslumen olevan, mutta sekään ei kirjojen mukaan ollut täysin puhdasta. Siitäkin oli tavattu radioaktiivista pölyä. Ydinkokeita oli tehty liian paljon ilmakehässä ja mikä takasi, etteivät maanalaiset kokeetkin vuotaneet? Siellä ne todelliset syylliset olivat. Ne olivat syyllisiä miljoonaan syöpään Entäpä jos ne ovat syyllisiä ihmiskunnan tunteettomuuteen ja raakuuteen? Jospa ne pienet ydinhiukkaset tunkeutuivat ihmiskunnan tunteisiin ja tekivät ihmisistä vainoharhaisia? Ainakin niin näytti, että ihmiskunta pelkäsi avaruudessa olevan sotaisia olomuotoja, joita vastaan jo sodittiin videoissa ja elokuvissa.

Kysymyksessä taisi olla lika, joka ei ollut kotoisin luonnon maailmasta vaan se oli ihmisten aivojen tuotetta. Sitä oli vaikeata erottaa luonnollisesta tiedosta ja viisaudesta, mutta kun oikein vertasi sitä luonnonmukaisuuteen, niin kylläpä eroja ilmaantui: olisiko kaikki luonnoton likaista?

Kas siinäpä kysymys entisenä vankina. Väite voisi hyvinkin pitää paikkansa yleisesti, mutta entä sitten kun ryhdyttäisiin asiaa tarkemmin täpästelemään? Niin kuin hänenkin piippunautinto: savu tunkeutui hänen keuhkoihinsa vaikka hän tupsautteli tupakan savua suussaan niin kuin olivat intiaanitkin tehneet vetämättä tervaa ja häkäkaasua hengityselimiinsä. Oli luonnotonta, ettei eletty yleensä ihmisiä varten. Ne olivat tosipaskaisia juttuja.

Simo hivuttautui pystyyn ja meni joen rantaan. Siinä oli pieni poukama kastautumista varten. Siihen hän istuutui kaulaansa myöten, kylmään kevätvirtaan. Hänen mieltään huikaisi veden raikas kylmyys. Hitaasti hän nousi veden syleilystä. Meni saunan lauteille ja löi vettä kiukaan kihiseville kiville. Pari tuntia hän saunoi ja ähisi mielihyvästä kunnes tunsi olevansa täysin rentoutunut ja tyytyväinen. Hän hiipi kämppään, Keitti kahvit ja lorautti kahvin sekaan hiukan viinaa, ryysti juoman, otti tavaroistaan haulikon, kokosi sen ja meni sitten nukkumaan. Hän aikoi mennä kuuntelemaan soidinääniä läheisen suoalueen reunalle.

Yöllä kahden maissa Simo heräsi. Hän keitti kahvit, söi ja lähti metsään haulikko selässä. Kevätyö oli lämmin ja valoisa. Satoi hieman sumunohuin pisaroin. Pisarat tarttuivat puseron saran pintaan, kostuttivat kasvot. Ne tippuivat tiivistyneinä suurina helminä mäntyjen ja kuusten oksien lomitse.

Notkoissa oli sulavaa lunta. Ne olivat kuruja Simon mielessä vaikka ne eivät olleetkaan samanlaisia kuruja kuten pohjoisessa vaan pieniä notkelmia soraharjujen välissä. Ne olivat vielä täynnä sulavaa jäätä ja lunta. Joissakin paikoissa purot tulvivat rämeisiltä soilta eikä tulvivien paikkojen ylitse voinut kulkea. Linnut olivat aloittaneet soidinmenonsa: kurjen roijunta kajahti silloin tällöin.

Laulurastas sävelsi loputonta joikuaan rakastetulleen ja naapureilleen. Teeret jukelsivat ja siuhahtelivat. Tiltaltti tiplatti väliin heläjäviä pisaroitaan. Jossakin äännähti selvästi koppelo. Se sykähdytti Simoa eniten koska lähellä olisi ukkometsokin.

Lukuisat muutkin äänet täyttivät sumuisen metsän. Lintujen äänissä oli monia, joita ei kuulunut pohjoisessa. Linnut eivät piitanneet hienoisesta sateesta vaan päinvastoin ne yltyivät konserttiinsa lumoutuneena. Vielä ei kuulunut metson ääntä vaikka kuinka olisi tarkkaillut. Hän käveli kilometrin verran, mutta sitten äkkiä kantautui hänen korviinsa kiihkeä naputus. Ensin varovaisesti ja sitten yhtä soittoa ja välillä ukko sahasi lemmenkiihkossaan, hurmiossa, oman reviirinsä keskellä.

Suon reunalta ukkometson laulu kuului, kankaan ja suon yhtymäkohdasta. Hän ei saanut selville oliko lintu maassa vai puussa. Siinä hänen edessään oli näköalana kitukasvuisia mäntyjä, joiden

kivulla kasvaneen rungon jatkona oli oksa ja neulasrykelmä. Hän pysähtyi, mutta pian hän hyppäsi laulan tahdissa: ukkometson naputellessa hän seisoi hievahtamatta kuin tervaskanto, mutta metson sahatessa hän hypähti eteenpäin kolme tai neljä askelta ja jäykistyi taas kuuntelemaan.

Hänen hengityksensä ja sydämensä löi nopeasti jännityksestä. Hänen lihaksensa jännittyivät ja veri tuntui kiertävän voimakkaasti. Katse herkistyi ja tähyili jokaisen puun oksistoon. Sormi työnsi vaistomaisesti haulikon varmistimen pois päältä. Hänen korvansa herkistyivät jokaiselle äänelle. Askeleet tuntuivat raskailta vaikka tosiasiassa hänen käyntinsä oli äänetöntä hiipimistä. Hän lähestyi askel askeleelta soidinpaikkaa. Ensiksi hän havaitsi koppelon, joka viettelevänä löhnötti

siivet supussa ja pyrstö leveänä kankaalla. Samassa hän huomasi myös metson, joka tummana möykkynä istui suopetäjän latvassa kiristellen nokkaansa. Mies läheni vielä hiukan ja havaitsi punaiset laikut metson silmien yläpuolella. Hän kohotti haulikon ampuakseen lintua. Hän näki haulikon piipun vartta pitkin elävän ja kauniin metsän kukon keväänsä laulussa. Oliko metsolla niitä niinkään monta kevättä? Haulikon piippu painui suota kohti. Hän ei ampunutkaan ja vähitellen kiihko hellitti ja hän hiljentyi katselemana erämaan näytelmää, jota monetkaan eivät pääse näkemään luonnossa.

Kauempaa kuului toisen metson nakutus ja pian se lennähti sulavalle hangelle rehvakasti. Sinne myös reviirin haltija humautti pyrstö leveänä. Pian suoaukealla painiskeltiin: siipien humahtelua,

nokan kiruutusta, koppelon varoittavat otvatukset, villiä tanssia ja toinen poistui heikkoutensa tunnustamalla.

Metsästäjä perääntyi vähin äänin ja jätti metsäkukon laulamaan ja hoitamaan luonnon sille antamaa elinikäistä tehtävää ihmetellen ampumatta jättämistään. Hän meni suoraan järvelle nostaman verkkojaan. Verkoissa oli puolen tusinaa kilon haukia. Siinä oli liikaakin, mutta tulisihan sunnuntaina kalansyöjiä. Häntä raukaisi niin somasti. Hän kuivasi haulikon, laittoi sen vanhan viltin sisään, heittäytyi kerrossänkyyn ja nukahti.

2. luku

Varhain sunnuntaiaamuna alkoi lappaa Jokilammen kämpälle uittosakkia. Tytöt raahasivat selkä vääränä repuissaan viikon ruuan kotimökeistään ja lisäksi heillä oli viisirivinen mukanaan.

Simo kuuli meteliä ja katsahti kämpän ikkunasta tyttöjen saapumista ja tuskitteli itsekseen, että sunnuntaiaamun rauhan pilasivat, juuttaat. Hän tempasi haulikon viltin sisältä, katkaisi aseen ja piilotti sen tavaroihinsa. Hän siisti nopeasti paikkoja. Tarkisti kattilan veden, otti kämpän kaarisahan ja ryhtyi viilaamaan sahaa uunin viereen jakkaralle.

Tytöt ähisivät hiotessaan noustessaan loppupolkua. He avasivat kämpän oven niin railakkaasti, että seinähirret tärähtivät ja työntyivät reppuineen kämppään meluten ja riemuiten:

Tultiin taas!, joku heistä kiljaisi tervehdykseksi.

Simo koetteli vasemman käden sormillaan sahan terävyyttä, katsoi toisen silmänsä sulkien terän hajotusta ja sanoi:

Mikä unehtui? Täythy hajottaa nähtävästi, niin ovat terän laskeneet pilalle."

Tytöt pysähtyivät ja katselivat miestä ja Simo toisti: Mikä unehtui? Takaisin ulkopuolelle ja uusi yritys. Ensin ovi kiinni.

Tytöt menivät vakaviksi, mutta tottelivat miestä. Hetken he supattelivat oven takana ja sitten koputtivat ovelle ja tulivat uudestaan sisälle ja niiasivat. Maahan oli levinnyt tyyli, jonka mukaan herrasrouvat eivät enää niiailleet vain kumartelivat kuten miehetkin virallisissa juhlissa, joihin tosin Simo ei ollut koskaan osallistunut. Sitten Mari sanoi: Päivää Varis! Onko kämpässä tilaa?

Simo vastasi: Päivää! Reput pois pykälistä ja olkaa kuin kotonanne, mutta sillä erolla, että täällä tarvitse jännittää

Olga kävellä jyskyttää kuten vanha tamma; lyö jalkojaan tantereeseen niin että jyskää. Simo katseli hänen kävelytyyliään ja päätti ryhtyä opettamaan tytölle kevyempää liikkumista. Simo:

Hei sinä siellä! Mikä sinun nimesi on?

Olga. Olen Hugo Partasen tyttöjä.

Minä en tunne paikkakuntalaisia. Onko isäsi metsämies?

Ei se ole. Sillä ei ole pyssyä vai mitä haulikoita ne ovat?

Minä annan sinulle pienen tuokion metsästysoppia. Ajattelehan, että sinä lähestyt riistaa ase kädessä. Sinun täythyy kulkea hiljaa, että riista ei karkaa. Sinun täythyy aina liikkua metsässä hiljaa, että jotakin näkisit.

Minä en aio metsästää ikinä.

Nuoren tytön on liikuttava joustavasti.

Minä liikun niin kuin minä haluan. Miten minä voin muuten liikkua kuin osaan?

Sinä opettelet liikkumaan kissamaisesti. Nyt sinä matkit jotakin omaistasi. Sinun täythyy oppia liukumaan ja joustaa polvista.

Minä olen näin kävellyt aina. Vai mitä tytöt?

Niin se on kävellyt lapsuudesta asti. Me kutsutaankin sitä Tömistäjä-Olgaksi" , vastasi Mari.

Simo ei luovuttanut vaan vastasi:

Yksikään jätkä ei kävellä jytistä savotassa niin kuin sotamiehet jossakin paraatissa. Ensimmäinen tehtävä on oppia liikkumaan, ettei tule jalkoihin kulumia vääristä asennoista ja liikkumistavoista.

Tytöt menivät Simon ohitse peräkamariin, joka oli kuin heitä varten tehty. He heittivät reppunsa ja ottivat ruokatavarat vieden ne ruokakomeroon. Sitten he siirtyivät tuvan puolelle.

Simo hajotti kämpän sahan terää teränhajotusmittarilla ja sanoi tuumiskellen:

Puhdasta vettä on tuossa tulella.

Tytöt väistivät