Discover millions of ebooks, audiobooks, and so much more with a free trial

Only $11.99/month after trial. Cancel anytime.

Onnellinen
Onnellinen
Onnellinen
Ebook132 pages1 hour

Onnellinen

Rating: 0 out of 5 stars

()

Read preview

About this ebook

Mitä on onnellisuus? Miten monta tietä neljä ystävystä löytää etsiessään onnea? Ikävät tapahtumat lapsuus- ja nuoruusvuosina tekevät erottamattomasta nelikosta rikkinäisen. Kasvaessaan aikuisuuteen nuoret törmäävät toisiinsa sattumalta, joka kerta traagisemmalla tavalla.

Vanhempien valinnat ovat kauaskantoisia.
LanguageSuomi
Release dateOct 12, 2017
ISBN9789515683830
Onnellinen
Author

Mikko Seppälä

Mikko Seppälä (s.1982) on suomenruotsalainen ja ruotsinsuomalainen opettaja ja kirjailija. Hänen esikoisteoksensa Onnellinen ilmestyi vuonna 2012.

Related to Onnellinen

Related ebooks

Reviews for Onnellinen

Rating: 0 out of 5 stars
0 ratings

0 ratings0 reviews

What did you think?

Tap to rate

Review must be at least 10 words

    Book preview

    Onnellinen - Mikko Seppälä

    Onnellinen

    1 . luku

    2. luku

    3. luku

    4. luku

    5. luku

    6. luku

    7. luku

    8. luku

    9. luku

    10. luku

    11. luku

    12. luku

    13. luku

    14. luku

    15. luku

    16. luku

    17. luku

    18. luku

    19. luku

    20. luku

    21. luku

    21. luku

    Valmistusmerkinnät

    1 . luku

    Onnellinen

    Olen onnellinen mies. Vai olenko? Mikä määrittää onnen on itselleni hämärän peitossa. Toki sitä tavoittelen, olen tavoitellut koko pienen ikäni. Haaveet nuoruudesta kasvaneet elämässä saavutetuiksi asioiksi tai vastakohtaisesti jääneet niin kauas, ettei ole ollut mahdollisuutta niitä luoda. Väitetään jokaisen luovan oman onnensa, joten siihen on pyrittävä. Kun vain ensin tietäisin mitä onni on tai miltä onni, onnellisuus, näyttää.

    Tarinani on tavallisesta hieman poikkeava. En ole saavuttanut mitään mahtavaa, enkä jäänyt takapulpetin elintilataistelijaksi. Olen elänyt normaalissa keskiluokkaisessa perheessä kadehtimatta parempiosaisia. Taloudellisesti menestyneemmät tuttavani eivät koskaan näyttäneet rehelliseltä hymyillessään. En voisi elää niin. Jos jokainen hymy, jonka tuotan, sisältää ajatuksia miten hyötyä keskustelukumppanistani, olisin umpikujassa.

    En ole sanonut koskaan mitä mieltä asioista olen. Suoraan. Häpeilemättä. Enkä siinä hetkessä. Häpeän tunteen pelko on ollut läsnä, jonka vuoksi olen halunnut olla taustalla. Kuten Andien lumivyöryt kauniin ilta-auringon loihtiessaan kimmel vuoren terävimpään kärkeen. Ensin tulee ääni. Ääni voimistuu hiljalleen, kunnes huomaat kaiken olevan liian myöhäistä. Vyöry hautaa sinut, etkä voi perua tekemistäsi. Sitä minä pyrin välttämään.

    Ollessani pieni olin oikeastaan vain lapsi. Pieni en koskaan, vaan ennemminkin runsasluinen. Lapsuuskuvissa paistaa pulleat punaiset posket ujostelevan hymyn ja sekaisen maantieharmaan tukan keskeltä. Selkä hieman mutkalla, olkapäät korvissa, leukaa rintaan painaen. Oikeastaan jokainen kuva minusta ennen rippijuhliani toisti tuota samaa kaavaa. Ala-asteelle mennessä pyöreys alkoi kadota. En toki ollut koskaan lihava. Enemmänkin pitkä ja suuriluinen. Pituuskasvuni oli jatkuvasti normaalia, kuitenkin olematta koskaan pisin tai lyhyin.

    Päästääkseni siihen mikä olen nyt, tulee minun tietää mitä olin ennen. Lapsuuteni oli tapahtumarikas pitkälti vanhempieni oikeanlaisten valintojen ansiosta. Asuimme jatkuvasti muita lapsia käsittävillä alueilla, eikä leikkikavereista ollut pulaa. Muutenkin kotikylässämme tuntui olevan trendi olla syntynyt neljän vuoden sisään omasta iästäni. Tähän kun lisäksi metsien läheisyyden sai aika siivet selkään. Naapurissamme asunut kaksi vuotta vanhempi poika tutustutti minut seikkailunhaluun. Hänen vakuuttavat tummat silmät, yönmusta siistiksi leikattu tukka ja loputon itsevarmuus sai tuntemaan varmuutta sisälläni. Aluksi menimme leikkikentällä mitään säästelemättä eteenpäin tehden samat pahat ja hyvät mitä muutkin lapset elämässään. Pikkuhiljaa retkemme jatkuivat pidemmälle ja pidemmälle. Metsät taloyhtiömme ympärillä tuntuivatkin loputtomilta. Enkä edes yksin niiden siimekseen uskaltautunut.

    Yhtenä päivänä puskutraktorit saapuivat tuhoamaan metsäämme. Olimme innoissamme, eihän kuusivuotias mitään ymmärtänyt koneiden päälle. Ainoastaan suuri kunnioitusta sisältävä lumo työkoneen ohjaajia kohtaan ajoi meidät hieman lähemmäs katsomaan tapahtumaa. Metsän keskelle pystytettiin suuri taulu, jossa oli kuva rivitaloyhtiöstä. Taulun yläreunaa koristi iso H rakennuttajan merkiksi.

    Työkoneet paiskoivat hommia sen kesän. Hiljalleen entiset majanrakennusmaastomme alkoi muistuttaa neljän valkoisen kaksikerroksisen rivitalon asuinaluetta. Isäni kielsi menemästä rakennustyömaalle ja metsään, jossa taloja rakennettiin. Hän käski pysytellä omalla pihallamme. Pihaltamme löytyi kyllä kaikki tarvittava. Hiekkalaatikko, keinuja, kiipeilyteline ja toinenkin metsä. Ne eivät kiehtoneet enää samalla tavalla. Niinpä kielloista huolimatta menimme edelleen työmaata ihastelemaan. Eräänä iltapäivänä työmiehet olivat lopettelemassa töitään saapuessamme paikalle. Päätimme odottaa hetken ja tehdä tarkempaa analyysia alueesta. Työmaan hiljennyttyä syöksyimme seikkailemaan ovettomiin ja ikkunattomiin asuntoihin. Valitsimme umpimähkää yhden osakkeen, joka tuntui kivalta. Sisällä huomasin portaiden yläkertaan olevan keskeneräiset, enkä siksi uskaltanut kavuta katsomaan tarkemmin. Tarkastelin vain alakerran rakenteita koputellen seiniin. Ystäväni kapusi ylös paremman koordinaationsa turvin. Hän viipyi ylhäällä pitkään, kun taas itselläni jännitys alkoi nousta sietämättömäksi. Mitä jos isä saisi tietää minun olevan täällä? Niinpä poistuin ulos huutaen anoen kaverini toimivan samoin. Hetken kuluttua seisoimme molemmat pihalla miettien kenen asunto tämäkin mahtaa olla. Ymmärtämättä mitä eroa on omistus-, osaomistus- ja vuokra-asuntojen välillä. Meille talot olivat koteja. Ei mitään enempää, eikä mitään vähempää.

    Kesä meni, kun isäni ilmoitti meidän muuttavan. Ensi reaktioni on saattanut olla ei. Se on myös saattanut olla jännää. En muista tarkalleen, eikä sillä ole varmasti mitään väliä. Vanhempani halusivat näyttää uuden asuntomme ja niinpä vaatetimme itsemme. Kysyessäni, kuinka kauan sinne kestää ajaa, he vain hymyilivät. Me menemme kävellen. Kävelymatka jännitti kuin Alfred Hitchcokin linnut myöhemmällä iälläni. Askel toisensa jälkeen aistini terävöityivät havainnoimaan ympäristöämme. Nämä polut ovat tuttuja minulle, ajattelin. Lukuisilla seikkailuillani olin tallannut samojen timotein olkien ylitse, tuntenut märän sammaleen tuoksun sieraimissani ja ihastellut isoa pihlajaa jyrkästi laskevan nurmikkoisen mäen laella. Saavuimme työmaalle, joka ei ollut enää työmaa. Asunnot hohtivat valkoisinaan metsän reunalla. Keltaisten kypärien ja likaisten sinisten työhousujen liike oli vaihtunut lasten kuhinaan pihapiirissä. Heidän vanhempansa kantoivat tavaroitaan asuntoihin sisälle jälkikasvun tutustuessa toisiinsa.

    Isäni johdatti meidät yhden asunnon ovelle. Tässä, he totesivat yhteen ääneen äidin kanssa avaten oven. Ryntäsin sisälle tekemään tuttavuutta huonekalujen ja lelujen kanssa. Juoksin ylös, juoksin alas, kiersin keittiön ja olohuoneet.  Kunnes pysähdyin. Ymmärsin, ettei asunnossa ole valmiina mitään. Me tuomme ne vanhasta kodistamme. Keskellä olohuonetta havahduin. Olin ollut täällä ennenkin. Paljon ennen edessä avautuvia suuria kirkkaita ikkunoita ruskeissa puukarmeissaan. Olin täällä yhdellä retkistäni, jotka isäni oli kieltänyt. Juuri tässä samassa asunnossa. Tietämättä sen olevan tulevaisuudessa minun kotini.

    2. luku

    Hotelli

    Heräsin hotellista väsyneenä. Pyörittelin olkapäitäni ja niskojani, jolloin nivelten naksumisen aiheuttama ääni katkaisi tasaisen hengityksen vierelläni. Hän nukkui vielä. Ei kuorsausta, eikä kröhinää. Ei elokuvista tuttua maiskuttelua. Vain tasainen sisään ja ulos suuntautunut hengitys. Istuin hetken sängyn reunalla silmiäni räpyttäen. Usein aamuisin pohdin, miksi en venyttelisi kuten koirat ja kissat tekevät. Aina herätessään oma norjalainen metsäkissani venyttelee pitkät lihakset. Ja tämän jälkeen vauhtia on sata. Olin kuitenkin taas kerran liian laiska yrittääkseni virkistyä venytyksen voimalla. Raskain askelin siirryin kylpyhuoneeseen pesemään hampaitani.

    Veden lotistessa hiljaisella virrallaan auki olevasta Oraksesta jäin tuijottamaan peilikuvaani. Siistit lyhyet hiukset eivät juuri öisin olomuotoaan muuttaneet. Rypyt silmäkulmissa olivat alkaneet näkyä selvemmin mitä lähemmäs päädyin 30 vuoden ikää. Niihin juhliin olisi aikaa vielä puoli vuotta. Rypyt muistuttivat geeniperimästäni. Isoisälläni ja isälläni oli samanmoiset, joskin vahvemmat. Nyt myös itselläni. Nuorempana rypyt tulivat kulmiin vain nauraessani vilpittömästi. Läheiseni tunnistivat vilpittömyyteni tuolla piirteellä. Muille osasin näytellä osaani tarvittavalla vakavuudella jäämättä siitä kiinni.

    Laitoin radion jollekin paikalliselle kanavalle. Olin kuluneen viikon aikana huomannut tämän soittavan itselleni sopivia lauluja. 90-luvun tanssimusiikki loi diskoissa hyvän kosketuspohjan tutustua vastakkaiseen sukupuoleen. Sitä tältä kanavalta jatkuvasti tuli. Valitsin tummanharmaan puvun päivän työtehtäviin. Se saisi kelvata, olihan kyseinen väri trendikäs Tukholmassa. Vaaleansininen kauluspaita tummansinillä ohuilla raidoilla viimeisteli hillityn, mutta määrätietoisen olemuksen. Koko työviikon tärkein päivä. Ei kuitenkaan työni takia. Kotiinpaluun vuoksi. Pääsisin vihdoin vaimoni ja lasteni luokse viettämään iltaa.

    Hotellielämä oli itselleni tuttua. Vietin vähintään kolme yötä kuukaudessa jossain hotellissa. Ja nämä kolmen yön kuukaudet olivat harvinaisia. Yleensä iltoja hiljaisissa aulabaareissa talon punaviiniä siemaillen tyhjyyttä tuijottaen sattui kaksi per viikko. Todellisiin yritysjohtajiin nähden olin kuitenkin täysin alasarjalainen hotellien henkilökunnan silmissä. Toki sain ystävällistä palvelua ja tietyillä alueilla vastaanoton tytöt tiesivät tervehtiä nimellä jo ennen yöpymiskaavakkeen täyttöä. Olen mukavuudenhaluinen ihminen, josta johtuen käytin suurta hotelliketjua yösijaa varatessa. Voisin väittää tuntevani henkilökohtaisesti kyseisen konsernin kaikki pääkaupunkimme ytimessä töissä olevat naiset. Siivoojia myöten.

    Tein perinteisen tuplasolmun ja kiinnitin mustan kravatin kaulani ympärille. Tänään mennään pelkistetyllä, ajattelin. Aiemmat päivät täysissä luentosaleissa, 40 ihmiselle puhuessa, olivat jo määrittäneet ovatko kuuntelijani

    Enjoying the preview?
    Page 1 of 1