Amandasaari

Sisällysluettelo

ENSIMMÄINEN OSA – SEPTEMBER

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

TOINEN OSA – OCTOBER

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

KOLMAS OSA – NOVEMBER

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

ENSIMMÄINEN OSA –

SEPTEMBER

1

Aika ei kykene haalistamaan näitä muistoja eikä arki latistamaan tämän paikan loputtomia monimuotoisuuksia.

Näin totesin minä, Elias Salmi, Amandasaaren nuotiopiirissä, neljän ihmisen jakaessa tarinoitaan lomanviettokohteena tunnetulla legendaarisella saarella. Amandasaari oli minulle ja monille muille suomalaisen elämänvieton paratiisi. Tämä Helsingin lähellä sijaitseva idyllinen suojapoukama kukoisti ihmisten ja heidän keskusteluidensa takia. Saarella kuuli tarinoita tapahtumista, ihmisistä sekä kaikista niistä sivujuonista -ja tarinoista, joita ihmiset olivat moniulotteisen elämän vieton myötä kuulleet ja kohdanneet. Ilta oli myöhäinen ja mökkialue pimeä ja tyhjä nuotion oranssin hiilloksen kihistessä yksinäisenä. Uhkaavuutta loi tunnelmaan kaukana ilakoiva ja huutava kännisten keski-eurooppalaisten miesten seurue, joka ehkä valitsisi majoituspaikakseen juuri meidän alueella sijaitsevan mökin, ainakin näin me pelkäsimme ja ajattelivat samalla nauttien pienestä vaaran tunteesta, sillä saari oli yöaikoihin valitettavan tunnettu häiriköistään ja heidän arvaamattomuudestaan. Kilometrin päässä lännessä sijaitsee avara festivaalialue, jossa erityisesti nuoret rakastavat olla, sillä siellä saa juhlia ilmaiseksi ja nauttia hyvästä musiikista. Amandasaari on yhtä kuin nuoruus itse. Niin monet nuoret, toinen toisensa jälkeen ovat ponnahtaneet sen kautta kohti avarampia ihmissuhteiden kudelmaa, verkostoitumisten kutkuttavaa paljoutta sekä mahdollisuuksien ja vapauksien alkua, pehmeää nousua suurelle elämänkertomukselle.

Amandasaaren tilavuus sisältää metsää, kallioita, jokia, lampia, kosken sekä luontopolkuja ja suuren mäen. Se on läpimitaltaan noin 30 kilometrin laajuinen alue. Kukoistavassa ekosysteemissä tavataan rusakoita, sammakoita, ahmoja, kärppiä, jäniksiä, oravia, kaikenlaisia lintuja ja kaloja talitinteistä ja tikoista 10-kiloisiin haukiin ja ahveniin, sekä myös liuta paljon harvinaisempia elukoita. Luonnon keskellä monet kävijät tunsivat elävänsä lähellä elämän ydintä ja tämä vain lisäsi paikan houkuttelevuutta, pakoa pois digitaalisten härpäkkeiden ja arjenhallinan täyttämästä kaupunkielämästä.

Minä, Elias Salmi, olen ollut kuollut jo jonkin aikaa. Työskentelin ennen kuolemaani Tampereen Sorin Sirkuksessa. Olin trapetsitaiteilija, kunnes sattui auto-onnettomuus ja kuolin palaen bensiiniliekkien helvetissä, silti rauhallisena ja hyväksyvänä. Tämä tapahtui viisi päivää Amandasaaren hääjuhlien jälkeen, juuri Sorin Sirkuksen kesän viimeisen sirkusesityksen loputtua, ilta jolloin olin yksi esityksen kantavia voimia. Yleisö taputti minulle ja hurrasi tietämättä seuraavasta siirrostani mikä tuli kaupunginosan väelle aikamoisena järkytyksenä. Olin kuollessani 34-vuotias.

Osallistuin Leo Lattusen tyttären häihin. Leo on Amandasaaren virallinen isäntä. Haluan kertoa tämän tarinan, siitä mitä Amandasaarella tapahtui kaikkien niiden vuosien aikana ja siitä mitä siellä tapahtui häiden jälkeen.

Amandasaari...Se on pelkkä kutsumanimi saarelle. Oikeasti kyseessä on vain alue Suomen ja Helsingin eteläisimmässä kolkassa. Aurinkopaikka. Yöpaikka. Paikka, jossa nuoret ja vanhemmat, lapset ja teinit, uursivat jälkensä legendaarisuuteen, jota tämä alue edusti, kuin kangas täynnä ihmiskohtaloiden seinäkirjoituksia. Elämän virallinen maalaus täynnä sukupolvien virtauksia. Maalaus, joka ei ikinä lopu. Sekä paikka, jota kukaan ei voi unohtaa lähdettyään sen ikimuistoisista ihmiskohtaamisista.

Kuvittele meri, jossa ei ole rantaa. Kuvittele elämä, jossa ei ole alkua eikä loppua. Kuvittele tarina, joka jatkuvasti on vasta alkamassa. Kuvittele tämä odotus, sen kutkuttavuus, paikka, jossa ei tarvitse pelätä sen loppumista. Kukoitus. Se on sitä että kaikki on vasta alkamassa, jatkuvasti, koko ajan.

Ajallisesti Amandasaaren tapahtumat voitaisiin jakaa kolmeen eri osaan. Ensimmäinen osa koostuu vuosista 2009-2012. Toinen vuosista 2013-2016. Kolmas vuosista 2017-2020. Silti, ihmisten puheissa saari jakautuu aikaan ennen mustaa syksyä ja aikaan sen jälkeen. Musta syksy tapahtui vuonna 2015. Silloin kuoli kuusi ihmistä, osa luonnollisista syistä, osa tapaturmaisesti. He olivat kaikki Amandasaaren pitkäaikaisia kävijöitä ja tunnettuja persoonia.

Toisaalta Amandasaari voitaisiin jakaa myös jokaiseen sen olemassaolon vuoteen, sillä jokainen vuosi oli edellistä erilaisempi sekä persoonaltaan että ajankuvaltaan. Se on kuin projekti, jota ihmiset saavat luoda puhuessaan ja juhliessaan, ajan aina muuttuessa sen ohella.

Tietenkin Amandasaarta haluttiin kehittää samalla kun siellä vietettiin aikaa. Kehitysideat painottuivat siihen mitä kaikkea siellä voitaisiin tehdä kaikkina seuraavina vuosina. Sekä niihin ihmisiin, joita sinne voitaisiin kutsua.

Tässä tarinassa kerron myös yhdestä vuosikymmenestä ja kaikista sen ulottuvuuksista ihmisten elämissä, muistoissa ja kokemuksissa. Ne ovat risteileviä ihmiskohtaamisia yhteyksineen ja elämän pienine yksityiskohtineen. Pieninkin hellä lause tai teko on arvokkaampi kuin suurin aikomus nalkuttaa toiselle tai satuttaa toista. Mielestäni vuosikymmenellä oli oma tunnelmansa, vaikkemme sitä silloin huomanneet, ja mielestäni vuosikymmenen tunnelma oli jotain sen tiedostomattomasta kollektiivisesta tajunnasta kumpuavaa alkukantaista voimaa, jota eivät markkinavoimat tai arjen harmaus kyenneet kukistamaan.

No, aloitan nyt Leo Lattusesta. Tämä rujo, konservatiivinen luterilainen pappi tunnettiin sekä vahvasta uskonnollisuudestaan mutta myös maallisesta elämänilostaan. Leota pidettiin joskus tylynä ja uhmakkaan maskuliinisena henkilönä mutta hänen egonsa seura oli yleensä ansaittua, ja hänen kunnioituksensa Amandasaaren kävijöitä kohtaan oli yleensä palkinto, eikä automaattinen reaktio. Hänellä oli lyhyt musta parta ja miehekkään karismaattinen olemus mutta hänet tunnistettiin myös perisuomalaisesta huumoristaan, olihan hänen sukunsa historia täynnä surkuhupaisan luonteikkaita vitsejä elämän koomisista puolista.

Hän järjesti Amandasaarella noin kolmisenkymmentä suurta kokoontumista vuodessa. Sekä tietenkin jokakuisen suuren juhlan jonkin asian vuoksi. Saaren pomona Leo oli rikas mies, joten hän ei veloittanut asukeilleen mitään saaren anneista, vaan halusi tuottaa hyvää mieltä seitsemän tyttärensä eri häiden juhlien osallistujille, jo neljän perättäisen vuoden ajan.

Amandasaari oli hänelle rentoutumispaikka raskaista velvollisuuksista sekä myös suomalainen unelma aineellistettuna.

Jatkan siitä mitä hän teki eräänä päivänä suurten hääjuhlien jälkeen.

Oli sunnuntai-aamu. Tylsä päivä. Hiljainen päivä, jolloin varikset riekkuivat raataessaan oravanpoikasia Mariantien metsän uumenissa ja jolloin päivä koostui työntäyteisistä hetkistä, arjen pakollisista toiminnoista, jotka pysyivät elämässä kuin ärsyttävin päähänpinttymä tai pakko-oire. Hääjuhlien jälkeiset ajat, jolloin putsattiin koko Mariantie puhtaaksi edellisten päivien riemukkaista sotkuista. Raapiessaan partaveitsenterällä leuastaan viimeiset sänget pois kasvojen pehmentyessä sileiksi, Leo muisti minut, Eliaksen ja neljän muunkin henkilön myöhemmin. Porukan silloiset jutut nuotiopiirissä eivät hätkäyttäneet Leota, sillä hän tiesi että nuotio oli legendaarinen ja hän kutsui sitä suomalaisen elämäntavan suureksi pienoismaailmaksi. Jokainen kävijä tiesi tämän alitajuisesti myös. Nuotion. The Nuotio. Suuri nuotio. Paikka, jossa koko Suomi kokoontui keskustelemaan kaikista aiheista, joita mielet, niiden muutamien usein iltaisten tai öisten tuntien aikana, halusivat jakaa tai mainita.

Amandasaari oli nyt tyhjä ja kolkko. Ilona Lattusen häät olivat edellisenä päivänä vietetty. Ilona, hänen toiseksi nuorin silmänteränsä oli nyt 24-vuotias ja pappina toimiva Leo Lattunen keräsi juhlien jäljiltä tyhjiä tölkkejä muovipusseihin ja huomasi yllättäen vaimonsa Mikaelan kuljettavan pölkkyjä kohti nuotiota. Sade ja ukkonen siintivät aivan kohta edessä, Leo otaksui, katsoen ylös taivaan tummanharmaita pilvien rykelmää.

Hän huomasi helposti Mikaelan kasvoilla melankolista apeutta, katsoessaan ovenkamaralla tämän lepsun aneemisia askareitaan mökin ulkopuolella. Hän ei viitsinyt vielä lohduttaa häntä ja kääntyi mökin olohuoneeseen, jossa hän katsoi kehystettyä valokuvaa Ilonasta ylioppilaslakissaan neljä vuotta takaperin. Valokuvan vierellä oli toinen kuva Leon seitsemästä tyttärestä, hymyilemässä yhdessä Hanna-Liisan, vanhimman, hääjuhlissa Amandasaarella.

Sitten alkoi ukostaa. Kahden minuutin päästä sade ja salamoiden vaara ajoi Mikaelan sisälle, jossa hän huomasi Leon seuraavan uutislähetystä, jossa raportoitiin että kolme ihmistä oli kadonnut ja heidän vaatteitaan oli löydetty kolmen kilometrin päästä Leon omistavasta Lapuan Simpsiön mökistä, metsäpolun puiden siimeksestä. Uutislähetyksessä mainittiin Amandasaari.

Ketkä ovat kadonneet? Eivät kai minun rakkaat tyttäreni? ajatteli Leo hämmentyneenä kulmakarvojen

Uutistenlukija totesi Leon ja Mikaelan odottaessa jännittyneinä:

Kadonneet ovat Wilhelmiina Lappi, Milla Salin ja Iines Saarinen...

Mikaela kauhistui uutisesta mutta Leo pysyi vakaana, pienestä järkytyksestään huolimatta.

Mikaela kietoutui Leoon huomatessaan asianseikan. Leon teki mieli kiroilla ja huutaa sillä hän huomasi myös että kaksi kadonnutta naista olivat Ilonan läheisimpiä ystäviä.

Tässä on kyse murhasta.

Niin minäkin ajattelen. Sitä ei ole vain vielä virallistettu.

Iines ja Milla... totesi Leo, valahtaen kasaan ja hieroen käsillään kasvojansa.

Onko Ilona sitten seuraava mahdollinen uhri?

Sitä minä pelkään myös, todella paljon, enkä voi olla ajattelematta näin.

Meidän täytyy tehdä kaikkemme että tämä asia ratkaistaan, Mikaela totesi ja jatkoi:

Tässäkö oli Amandasaaren tarina? Tästäkö Amandasaari tulevaisuudessa muistetaan?

Nyt eletään kauheaa aikaa, todella inhottavaa, totesi Leo tyrmistyneenä.

Oli kulunut kymmenen päivää hääjuhlien lopusta. Leo käveli verkkaisesti kohti mökin keittiötä, jossa hän alkoi keittämään heikentyneellä otteella itselleen kahvia. Sitten Leo ajatteli minua Eliasta, sillä olinhan hirtehisillä kauhutarinoillaan luonut nuotion ihmisiin huumorinsekaista pelkoa, mutta veijarimaisesti ja hyvällä tahdolla. Hän muisti minut hyvänä ja luotettavana ystävänä, joka olisi voinut auttaa häntä tämän tapauksen käsittelemisessä.

Mutta kuolemantapaukseni oli hänen ensimmäinen järkytyksensä Amandasaaren hääjuhlien jälkeen.

Hän tunsi sitten stressaantunutta pelkoa ja tunnetta siitä että jokin ulkopuolinen, törkeä voima oli puuttunut hänen pyhän lomakohteensa ajanviettoon anteeksiantamattomalla tavalla.

Leo muisteli Amandasaarella vietettyjä aikoja muttei nämä muistot pystyneet nyt hengittämään kauniisti ja runollisesti. Oli kuin jokin suuri kertomus olisi vaarassa päättyä, eikä hän pystynyt ajatuksissaan keskittymään muuhun kuin tähän inhottavaan hetkeen, tähän rikokseen, joka pakonomaisena vyöryi hänen mielessään kuin töykein ja sadistisin este.

Leon palattua olohuoneeseen, Mikaelan silmät olivat vetiset. Mökin olohuoneessa Leo ja Mikaela pitivät toisistaan kiinni, halasivat toisiaan, Mikaelan alkaessa itkemään. He olivat jo soittaneet kuudelle tuttavalleen sekä tyttärilleen varmistaen että he olivat kunnossa. Vaikka heidän tyttärensä eivät olleet kadonneet, niin Leo oli silti hyvin huolissaan. Hän ajatteli Amandasaaren tulevaisuutta ja pelkäsi tämän olevan Amandasaaren loppu. Hän ajatteli: Miten tällaisia asioita voi enää tapahtua? Onko hääjuhlissa tapahtunut jotain mikä johti tähän?

Nyt mieleni kaipaa vastauksia, hän totesi Mikaelalle.

On tämä inhottavaa, tämä epätietoisuus. Amandasaaren täytyy selvitä tästä, vastasi Mikaela, jatkaen:

Haluan tyttärillemme ja kaikille sukulaisillemme kaikkein parhaimman elämän, kaikkein mukavimmat olosuhteet. Haluan olla suojelun ja välittämisen instrumentti. Luojan kiitos, että tämä asia on sentään uutisissa, että tälle asialle tehdään jotain, paraikaa.

Uskon että Suomen Poliisi selvittää nämä asiat, niinkuin on useimmiten tapahtunut, Leo totesi huolestunut ilme kasvoillaan. Mutten ole mistään nyt varma, missään ei ole nyt mitään järkeä.

Saaressa oli käynyt vuosikymmenen aikana miltei 10 000 ihmistä. Niistä Leo muisti mielestään miltei parhaimman ja moraalisimman miehen, jonka oli ikinä tavannut ja jolle oli vuokrannut mökkinsä yläkerran huoneen kahdeksi viikoksi, ennen Ilonan häitä. Miehellä oli salaperäisyyttä, jonka läsnäoloa hän nyt kaipasi. Sekä myös oikeustajun kirkkautta sekä rauhallista maltillisuutta, joka lohduttaisi häntä. Hän joi lasillisen vettä, johon oli tiputettu aspiriini. Hänen mielensä oli kirkas. Ensimmäisenä reaktiona hän pelkäsi tytärtensä hengen puolesta. Toinen reaktio oli selkeä. Hän vain totesi itselleen:

Olisipa Kristian Vanne nyt täällä, Amandasaarella, puhumassa meille.

2

"Minun ei tarvitse miellyttää Kristiania,

vain koska hän itse siihen pakottaa."

Silja Marleena Ainola, tuttavien kesken Marleena, seisoi Hervannan kerrostaloasuntonsa parvekkeella, kuudennessa kerroksessa. Hän poltti harvoin mutta nyt hän poltti jo toista tupakkaa peräkkäin, sillä iltaisin hän palkitsi itsensä sillä tavoin rankan työpäivän jälkeen.

Koko kaupunginosa hulmusi hänen edessään illan hämärässä kauneudessa. Rekat kulkisivat taas aamulla, ja hän ajattelisi niiden logistista matkaa ympäri Suomen. Nyt oli kuitenkin ilta, joka oli vielä nuori, autojen ja mopojen meuhkatessa kuin niiden melu rakastelisi ihmisvilinän täyttämiä katuja.

Kahden viikon kuluttua hän täyttäisi 30 vuotta ja muisteli kaihoisasti nuoruuttaan, kaivaten vanhoja piirejään, joissa hän oli ollut mukana. Hän oli ystävystynyt ja verkostoitunut monien aktivistien, feministien, yhteiskuntakriitikoiden, tiedemiesten, tulevien poliitikkojen ja diplomaattien kanssa Tampereen yliopistossa sekä myös Tampereen yöelämässä ja internetin verkostoissa, puhumattakaan mielenosoituksista ja muista poliittisista tapahtumista.

Hän muisteli näitä piirejä solidaarisen ja ikuisen luottamuksen kehtona, jonka kukoistuksessa hän oli ollut ylpeästi läsnä. Viimeiset kolme vuotta olivat kuluneet melkeinpä ainoastaan työn parissa; hän oli tutkinut paperittomien siirtotyöläisten sortoa, työttömiin kohdistuvien yhteiskuntarakenteiden epätasa-arvoa sekä rasismia ja feminismin historiaa.

Mutta huolimatta kaikesta tästä analyyttisestä ja ammatillisesta intohimosta politiikkaa kohtaan, hänellä oli myös toinen puoli. Se puoli joka karjui kuin nuoren tiikerittären lailla ja oli nuoruudessaan nähnyt kaiken, niin kotimailla kuin ulkomaillakin. Hän oli reilannut ympäri Eurooppaa, matkannut Syyriaan ja Marokkoon ja tutkinut Turkin homojen yhteiskunnallista syrjintää, oli kokenut bussimatkat korkean rinteen halki Nizzassa, filosofisten keskustelujen täyttämät baari-illat Moskovassa ja yhden tähden hotellit Pohjois-Afrikassa.

Kaikkea tätä ajatellessa hän tunsi tyytyväisyyttä ja alkoi keinahtelemaan huvikseen parvekkeella.

Hän oli puhelias, luonteikas nainen. Nainen, jonka anteliaisuutta korostivat vahvat naisten oikeuksia puolustavat arvot. Hänen ajatuskulkunsa oli sangen raadollinen ja realistinen, inhorealistinen jopa. Välinpitämätön elämän esteettisen runollisille puolille, raaka. Mutta silti pehmeä, jollain suoralla ja itsepäisellä tavalla, haluten ymmärtää kaikkia ja kaikkea. Hän halusi kaikkien olevan mukana elämän pelissä, elämän ja yhteisöllisen arjen, jota hänen silmissään kaikkien täytyi kunnioittaa. Parvekkeella hän muisteli nuoruuttaan Suomessa:

"Kitkerä haju vihloo sieraimiani. Baari-iltamat. Kapakat, joiden vessoihin rustasimme kulttuurimarksistisia seinäkirjoituksia. Nirskahtelevat puheensorinat salaisissa bileissä, joiden aikana erehdyttiin ja jaettiin vapaata rakkautta. Kirjanjulkistamisbileet, jolloin istuttiin kahdessa eri huoneessa rikkinäisillä sukkahousuilla ja vieteltiin toista osapuolta. Akateemiset illat jolloin yritimme nussimisen ja tupakanpolton tuntiennätystä. Miehekkäiden miesten kiihtyvän seksuaalisuuden ihana koiranrytmi. Naisellisten, vahvojen naisten juurevat sääret, joiden kantapäissä hehkui ryvettyneen arjen arvet. Prostituoitujen kesäpäivät, jolloin puristimme miesten perseitä janotaksemme lisää tulikivenkatkuisten naisten illankajossa.

Humalanhakuiset jengiläiset, joita tuimme ja joiden selkiä rapsutimme pyykkipoikalähiöissä.

Sairaudet, vammat, vitutukset. Vammaiset naiset, joille puhuimme kuin aikuisille ihmisille, joilla on oma perseenpuristustahto. Homot, halusimme tanssia heidän kanssa paratiisillista tangoa ja mietimme mitä he fundeerasivat naisen pillusta. Kannatin