Ohdakemaa 6: Narrinpoika ja luopioprinssi

Omalle perhelaumalleni ja hengenheimolaisille,

kaikille emojensa untuvikoille ja rääpäleille,

omanlaisilleen, erityisille seikkailijoille

täällä sääntöjen ja

naamareitten maailmassa.

Lentäkää vapaasti ja palatkaa vapaasti

lepäämään tähystyspaikoille, pesäkallioille,

ja vuorten turvallisiin onkaloihin.

Kaikkeuden Luojalle kunniaksi,

kenties siemeneksi,

jolle Luoja antakoon kasvun,

jos niin tahtoo,

rikkakasviksi massaviihteen peltoon.

Sisällysluettelo

PROLOGI

LUKU I

LUKU II

LUKU III

LUKU IV

LUKU V

LUKU VI

LUKU VII

LUKU VIII

LUKU IX

LUKU X

PROLOGI

Molcavarathian prinssi Rodolf, jonka kuningas Melchior oli ottanut kasvattipojakseen, oli vasta nuorukainen, kun silloinen Cardusian kuningas Willef Wigulfinpoika luovutti hänelle valtakuntansa kruunun. Willef luopui vallasta pelastaakseen tyttärensä Jelisepan, ystävänsä Jocelinen ja oman henkensä Molcavarathian tuoreen kuningattaren, Mormessa Melchiorintyttären, pahoilta aikeilta. Tarina kertoo, että vaimonsa Jelizian jokin aika sitten menettänyt kuningas Willef oli loukannut Molcavarathian prinsessa Mormessaa, jota Cardusian Neuvosto oli suunnitellut hänen uudeksi vaimokseen, viihtymällä liian hyvin Warginlaakson linnan leskirouvan seurassa. Kyseinen linnanrouva Joceline taas oli puhunut pahaa Mormessan palvomista patsaista, joita Cardusiassa vierailulla ollut prinsessa oli halunnut levittää ympäri kuninkaanlinnaa. Willefin tytärtä, Jelisepaa, Mormessa taas vainosi siksi, että tämä oli vielä tuolloin Cardusian kruununprinsessa, jolla olisi oikeus kruunuun isänsä kuoltua.

Mormessan kerrotaan murhauttaneen oman isänsä Melchiorin ja syyttäneen murhasta hovissaan majailevia Cardusian lähettiläitä. Tähän tekaistuun syytökseen vedoten hänen joukkonsa miehittivät Cardusian kuninkaanlinnan, ja Mormessa lähetti kasvattiveljensä Rodolfin vaatimaan Cardusian kruunua itselleen. Mutta heti kun Rodolf sai Cardusian kruunun, hän asettui avoimesti kasvattisisartaan vastaan. Mormessa oli kuvitellut saavansa Cardusian takaisin vasallialueekseen järjestämällä Melchiorin ottopojan sen hallitsijaksi, mutta Rodolf karkottikin Cardusiasta kaikki Mormessaa mielistelevät virkamiehet, valitsi Cardusiaan uuden Neuvoston ja antoi Willefin pitää asemansa Pohjoisen Ruhtinaskunnan ruhtinaana.

Nuori kuningas Rodolf toivoi prinsessa Jelisepan pysyvän kruununperijänä, jotta Willefin suvulla pysyisi yhä oikeus kruunuun, mutta Jelisepa valitsi mieluummin riippumattomuuden ja vapauden vallanperimyksestä. Kuningatar Mormessa piti itseään kasvattiveljensä kruununperillisenä ja yritti useaan otteeseen saada Rodolfin hengiltä vaatiakseen Cardusian kruunua itselleen. Hän joutui kuitenkin toteamaan, ettei Cardusia ollut mikään suojaton maakaistale, jolle hän voisi tuosta vain marssittaa valtaisat sotajoukkonsa. Rodolf Roweninpoika rakennutti Cardusian länsirajalle, Miwoshinvuorten länsirinteille ja Warginlaakson länsiosaan puolustusmuurin, joka suojeli valtakuntaa suorilta sotilaallisilta hyökkäyksiltä. Mormessan oli vetäydyttävä miettimään muita keinoja valloittaa tuo pieni valtakunta, jota Molcavarathiassa oli alkujaan nimitetty Ohdakemaaksi, koska se ei suostunut olemaan suuren valtakunnan kylvämien aatteiden ja tapojen pelto. Ohdakkeiksi Molcavarathiassa nimitettiin erityisesti Vaeltajaveljiä, jotka olivat jo vuosikymmeniä avoimesti vastustaneet Molcavarathian ahneutta ja vallanhalua, sekä ihmisarvoa alentavia tapoja.

Vallitsevan rauhan aikana Cardusian ylimysväki keskittyi Kaikkeuden Luojan antamasta jälkikasvusta huolehtimiseen. Nuori kuningas Rodolf otti puolisokseen ja kuningattarekseen Warginlaakson edesmenneen linnanherra Didrikin pojan nuoren lesken, Melosina Joshuantyttären, joka odotti lasta. Hänen kantamansa lapsen isä, Didrik nuorempi, oli menettänyt esikoisoikeutensa Warginlaakson linnaan paheksuttavan ja rikollisen käytöksensä vuoksi. Kuollessaan Didrik Didrikinpoika olikin vangittuna useammasta rikoksesta Cardusian lakeja vastaan: kahdesta ihmissieppauksesta, ryöstöön osallistumisesta, kahdesta murhayrityksestä sekä virkavallan vastustamisesta. Warginlaakson ritarin tytär Melosina oli jollakin vaikeasti kuvattavalla tavalla rakastanut, tai ainakin säälinyt puolisoaan, mutta tullessaan asumaan kuninkaanlinnaan hän rakastui nuoreen kuningas Rodolfiin. Rodolf oli myös varsin mieltynyt Melosinaan, ja kuningasparista tuli sopusointuinen ja keskenään läheinen pariskunta.

Rodolf otti Melosinan esikoisen omaksi pojakseen ja antoi kaikessa oikeudenmukaisessa hyväntahtoisuudessaan tälle oikeuden periä aikanaan oman kruununsa. Kruununprinssi sai nimekseen Rowen, Rodolfin warginmaalaisen isän mukaan. Rodolfin isä Rowen Rolfinpoika oli ollut Warginmaan kuningassuvun jälkeläinen, joka oli aikoinaan lähetetty Molcavarathian hoviin pitämään yllä rauhanomaisia suhteita valtakuntien välillä. Kuningas Melchior oli yrittänyt mielistellä Warginmaan hovia ja lahjoittanut Warginmaan lähettiläälle puolison hovissaan ylläpitämiensä naisten joukosta. Kaikkeuden Luoja oli järjestänyt juuri tuolloin erään kaukaa pohjoisesta tulleen naisen Melchiorin hoviin, ja Warginmaan prinssi Rowen, joka oli molcavarathialaisten mielestä suorastaan susiruma olento, oli valinnut tuon pienen, tummahiuksisen ja erikoisen naisen kaikkien tarjolla olleitten molcavarathialaisten neitojen sijasta.

Rowen Rolfinpoika tuskin oli arvannut, että tuon vuosia sitten pohjoisesta tulleen naisen sukujuuret olivat alkujaan hänen kotimaassaan, Warginmaassa, ja että he kuuluivat isiensä kautta jopa samaan sukuun. Pari oli ystävystynyt aidosti, rakastanut toisiaan ja varjellut ainoaa lastaan, Rodolfia, Molcavarathian hovin paheellisilta tavoilta. Mutta kuningas Melchior, joka ei lukuisista sivuvaimoistaan huolimatta onnistunut saamaan poikapuolista kruununperijää, murhautti Rowenin ja järjesti tämän lesken kuningattarekseen, jotta sai itselleen ylhäistä sukua olevan kasvattipojan.

Se, miksi Melchior halusi kasvatikseen juuri kyseisen lapsiparan, oli pelkkä vallanhaluinen juoni. Koska Warginmaan Rowen oli ollut Cardusian kuningattaren, Jelizian, serkku, eli Warginmaan kuninkaan Hrodwulfin veljen, Rolf Nuoremman poika, Melchior luuli, että Rowenin lapsi kelpuutettaisiin Willefin ja Jelizian lapsen sulhaseksi, jolloin tästä tulisi aikoinaan Cardusian kruununperijä. Tavallaan Melchiorin suunnitelma onnistui; hänen kasvattipojastaan tuli kyllä Cardusian kuningas. Mutta Warginmaan Rowenin pojasta ei tullutkaan sellainen kuningas, joka liittäisi Cardusian Molcavarathian alaisuuteen. Rodolfista tuli vahva paimen, joka koki tehtäväkseen suojella ja varjella Ohdakemaata. Kuningas Rodolf koki olevansa kuin lääkeohdake, joka tarjosi toivoa kaikille, jotka olivat sairastuneet molcavarathialaisten epäterveitten elämäntapojen ja nautintojen vaikutuksesta.

Melosina Joshuantyttären esikoinen, kruununprinssi Rowen, oli kaikin tavoin vanhempiensa rakastama ja hyvin kasvatettu poika, eikä hänessä isäpuolensa Rodolfin mielestä näkynyt mitään, mikä muistuttaisi ikävällä tavalla Didrik Didrikinpojasta. Mutta vaikka myös Melosina rakasti poikaansa, hänen mielensä muistot Didrikin inhottavista ja katkeruutta herättävistä teoista saivat aikaan sen, että hänen oli helpompi rakastaa seuraavaa lastaan; tytärtä, joka oli hänen ja Rodolfin rakkauden hedelmä.

Ja kansa ja hoviväki muistivat kyllä Didrik Didrikinpojan; väki ei ollut unohtanut Didrikin tekoja, ja joittenkin mielissä iti epäilys siitä, sopisiko Rowen Didrikinpoika aikanaan Cardusian valtaistuimelle. Prinsessa Rodwena taas oli otettu ilolla ja varauksetta vastaan. Hänestä varttui äitinsä tavoin kaunis, tummahiuksinen neito, mutta hänessä näkyi hieman myös isänsä erikoisia, warginmaalaisia kasvonpiirteitä. Tosin myös Melosinan suvussa oli warginmaalaista verta hänen äitinsä Jocelinen puolelta, jonka äiti, Joshena Mishantytär, oli syntyjään Warginmaasta.

Melosinan veli, Josia Joshuanpoika, oli omistautunut elämään ilman vaimoa ja jälkikasvua, kuten Vaeltajaveljet tekivät. Hän eli Warginlaakson linnakkeessa tarjoten perimänsä linnan tilat Vaeltajaveljien käyttöön. Warginlaaksoon olikin syntynyt Veljesyhteisö, jossa Vaeltajia saattoi majailla pidempäänkin, ja toisaalta se oli tukikohta niille Veljille, jotka yhä vaelsivat. Molcavarathian puolelle ei tosin vuosiin ollut edes yritetty vaeltaa, koska siellä Vaeltajaveljiä tapettiin säälimättä, jos heitä saatiin kiinni.

Vaeltajaveli Jooel, joka oli kotoisin kaukaa pohjoisesta, oli ollut Josian tukena tämän lapsuudesta saakka. Kun Jooel koki täyttäneensä Vaeltaja Daniyeelin hänelle aikoinaan antamat tehtävät, hän lähti vaeltamaan synnyinseudulleen pohjoiseen, seurassaan ystävänsä Jakin sekä tämän sisar, Jael Vaeltaja, jonka henkilöllisyydestä sai puhua vain luotetuille korville. Warginlaakson linnaa ylläpitävä Josia oli varustanut kuninkaan palvelukseen, ritariksi, Vaeltajasoturi Jaechimin, joka oli edellä mainitun Jakinin veljenpoika.

Jaechim Jokiminpoika palveli kuninkaanlinnassa uskollisena tukena kuningas Rodolfille, ja kuningas ylensi hänet neuvonantajakseen. Kansa ihmetteli kuningas Rodolfin myötämielisyyttä tuota Molcavarathian puolelta Cardusiaan siirtynyttä, entistä palkkasoturia kohtaan. Mutta jotkut tiesivät asioista enemmän, eivätkä ihmetelleet Jaechimin saavuttamaa vastuullista asemaa. Jaechim oli lähes aina kuningasparin rinnalla, vakavana, mutta turvallisena hahmona, ja hovissa puhuttiin, että kuningas luultavasti jättäisi kruununsakin tuon hiljaisen miehen haltuun, jos se olisi yksin hänen päätettävissään.

Warginlaakson linnaan ei siis enää koskaan otettu linnanrouvaa, eikä syntynyt perijää. Entinen linnanrouva, Josian ja Melosinan äiti Joceline, oli mennyt naimisiin ruhtinas Willefin kanssa, ja pari jäi asumaan kuninkaanlinnaan, kunnes olisi aika antaa Pohjoisen Ruhtinaskunnan ruhtinaan arvo jälkikasvulle ja väistyä syrjään hallinnollisista asioista. Willefin tytär Jelisepa asui puolisonsa Nathanaelin kanssa Itäisessä Vuoristossa, Ristikallion linnakkeessa, jossa ritari Nathanaelin tehtävä oli ylläpitää linnaketta turvapaikkana kuninkaan perheelle.

Jelisepa ei ollut kiinnostunut valtakunnan hallinnosta sen enempää kuin hänen puolisonsakaan. He nauttivat vuoristoseudun hiljaisuudesta ja rauhasta, vieraillen kuninkaanlinnassa vain korkeintaan kaksi kertaa vuodessa. Cardusian toinen alueruhtinas, Eteläisen Ruhtinaskunnan hallitsija, oli Reuel Reuelinpoika, Nathanaelin velipuoli. Reuel ja hänen puolisonsa Iliana olivat saaneet sievän, vilkasluontoisen tyttären, Julienan. Ja samana vuonna myös Jelisepa Willefintytär sai esikoisensa. Tämä tapahtui noin vuoden päästä siitä, kun kruununprinssi Rowen Didrikinpoika oli syntynyt.

Jelisepan esikoinen sai nimekseen Jethan. Seuraavana vuonna syntyi Rowenin pikkusisarpuoli, Rodwena, ja muutaman vuoden päästä kuningasparin nuorin lapsi, Joshanan. Siihen mennessä myös Jelisepa ja Nathanael olivat saaneet toisen lapsensa, tyttären, joka sai nimekseen Jiska. Ja myös Reuel ja Iliana saivat lisää lapsia; Jiskan ikäisen pojan, joka nimettiin Regueliksi isänsä nimeä mukaillen, ja vielä kolmannenkin lapsen, jota hänen äitinsä piti suloisimpana olentona, mitä ihmisestä voi syntyä.

Cardusian kuninkaan ja ruhtinassukujen jälkeläiset saivat tutustua toisiinsa, kun Jethan lähetettiin seitsenvuotiaana kuninkaanlinnaan kasvatettavaksi ylhäisten tavoille, kuten ruhtinas Willef oli määrännyt luvatessaan ainoan lapsensa vaimoksi entiselle hovinarrilleen, Nathanaelille. Juliena Reuelintytär taas laitettiin hoviin prinsessa Rodwenan seuraneidoksi. Kuningatar Melosina ja ruhtinatar Iliana olivat olleet ystäviä kuninkaanlinnassa asuessaan, ja kenties joskus puhelivat keskenään siitä, voisiko Melosinan pojasta ja Ilianan tyttärestä ehkä tulla Cardusian seuraava hallitsijapari.

Mutta nuori väki ei paljoakaan piitannut vanhempiensa suunnitelmista. Jethan ja Rowen osallistuivat samaan opetukseen ja leikkivät vapaina hetkinä keskenään, eivätkä ylhäisille neidoille soveliaina pidetyt ajanvietteet heitä liiemmin kiinnostaneet. Tosin, perinteiset neitojen ajanvietteet eivät näyttäneet kiehtovan myöskään uusia prinsessoja. Juliena Reuelintytär oli kiinnostunut enimmäkseen koiristaan, joita hänellä oli kuninkaanlinnassa mukanaan useampikin, ja prinsessa Rodwena taas vietti aikaansa opiskellen ahkerasti valtakuntien historiaa ja kaukaisten seutujen kieliä, ja viihtyi suorastaan epätavallisen paljon itsekseen. Hän pukeutui lähes aina samaan harmaaseen kolttuun, eikä suostunut laittamaan hiuksiaan minkäänlaiseen kampaukseen. Siksi hänen mustat, kevyesti kihartuvat hiuksensa olivatkin usein takussa, ja Juliena kutsui niitä kamarineitojen kauhistukseksi. Julienakin suki paljon ahkerammin koiriaan kuin omia kullanvaaleita hiuksiaan, ja hänet nähtiin usein konttailemassa koiriensa kanssa sisäpihan nurmikolla sangen epäsiistin näköisenä.

Myös Molcavarathian hoviin saatiin viimein poikapuolinen kruununperillinen. Mormessa otti itselleen jonkinlaisen puolison jostakusta hovissaan elätetystä nuoresta miehestä, ja synnytti kaksi vuotta kruununprinssi Rowenin syntymän jälkeen pojan, jolle antoi nimeksi Morogan. Samalla hän rikkoi perinteen, jonka mukaan kuningassuvun perijät nimettiin vuoronperään Melchioriksi tai Mormesiksi. Perinteen mukaan kruununprinssistä olisi siis pitänyt tulla isoisänsä mukaan Melchior, mutta Mormessalla oli kaiketi henkilökohtaiset syynsä vieroksua isänsä nimeä. Prinssi Morogania kasvatettiin toiselle kymmenelle asti Molcavarathian hovissa, jossa hän oppi kotimaansa ylhäisen väen tavoille. Sitten hänet lähetettiin Argillan hoviin osoituksena Mormessan näennäisen rauhantahtoisista aikeista Argillan valtakuntaa kohtaan.

Vuosia aiemmin Argillan nuori kuningas Aertonius oli ollut tarjolla prinsessa Jelisepan puolisoksi, mutta kyseinen sopimus oli purkautunut. Rodolfin saatua Cardusian kruunun Mormessa oli halunnut kehittää rauhanomaista hyötysuhdetta Argillaan ja järjestänyt erään sukulaisneitonsa Argillan kuninkaan vaimoksi. Sen jälkeen Argillan ja Molcavarathian kauppasuhteet alkoivatkin kukoistaa, ja kuten Cardusian puolella pelättiin, kauppatavarana Molcavarathiasta siirtyi Argillaan myös hillittömissä menoissa palvottavia patsaita ja erilaisia huumaavia yrttejä ja uutteita, joihin Argillan ylhäinen väki alkoi mieltyä molcavarathialaissyntyisen kuningattarensa myötävaikutuksella.

Kuningas Aertonius ja kuningatar Aertonia saivat tyttären, Ardinan, ja pojan, Ardonin. Kuningatar kuitenkin menehtyi pian nuorimmaisensa syntymän jälkeen, huhujen mukaan liiallisiin rauhoittaviin höyryuutteisiin, eikä Aertonius ottanut enää uutta vaimoa. Prinsessa Ardina ja prinssi Ardon saivat ylellistä huolenpitoa lukuisilta hovirouvilta. Nämä Argillan nuoret kuninkaalliset saivat siis kyseenalaisen ilon nauttia myös Molcavarathian kruununprinssin seurasta kotilinnassaan, ja Argillan kuningas luultavasti oletti tyttärestään tulevan kenties aikanaan arvon prinssi Moroganin morsian. Moinen liitto olisi hyödyttänyt kumpaakin valtakuntaa; tai niin Aertonius ainakin kuvitteli, vaikkei ehkä uskonutkaan tyttärensä tulevan kovin onnelliseksi Mormessan pojan rinnalla.

Prinssi Morogan oli prinsessa Ardinan mielestä kaikkea muuta kuin miellyttävä seuralainen, vaikka näöltään hänen mainittiinkin olevan kaunispiirteinen. Morogan ei piitannut vähääkään kohteliaista tavoista, eikä suostunut seurustelemaan viehättävästi neitojen kanssa, vaan hakeutui useimmiten viinikarahvien ja höyrypiippujen lähettyville, nuokkui, kun olisi pitänyt seurustella arvokkaasti linnansalissa, ja vietti yönsä musikanttien ja muitten viihdyttäjien majoitustiloissa, houkutellen usein mukaansa myös prinssi Ardonin, jonka kerrotaan olleen hieman yksinkertainen ja herkkäuskoinen.

Warginmaan kuninkaalliset seurasivat huolissaan sivusta, miten Molcavarathian suhteet Argillaan tiivistyivät, ja miten kuningatar Mormessan vaikutus Argillassa vahvistui vuosi vuodelta. Mormessan levittämä myrkky alkoi pian uhata myös Itäistä Argillaa, Warginmaan rajaseutuja. Kuningas Hrodwulf oli luovuttanut vallan Vaeltajaksi ryhtyneen veljensä, Rolf Nuoremman, nuorimmaiselle, joka oli siis edesmenneen Warginmaan Rowenin pikkuveli, perheensä iltatähti. Kuningas Rolf Rolfinpoika halusi tiivistää suhteita Cardusian kuninkaallisten kanssa. Hän ja hänen vaimonsa Aquilina olivat vain hieman vanhempia kuin Cardusian kuningaspari, ja he toivoivat oman jälkikasvunsa saavan tutustua näitten jälkikasvuun. Mutta tutustumisen haasteena oli pitkä välimatka.

Helpoin käytössä oleva reitti Warginmaasta Cardusiaan kulki Itäisen Argillan poikki, mutta jos välit Argillan kanssa olisivat huonot, Argillassa perittäisiin kohtuuttomia tullimaksuja sen alueen läpi matkaavalta väeltä. Kuningas Aertonius ei myöskään viitsinyt tuhlata varojaan huolehtimalla itäisten rajaseutujen turvallisuudesta, ja siksi Cardusian ja Warginmaan välinen alue Argillassa oli rauhatonta ja jopa vaarallista matkustajille. Vain rajavartioinnista huolehdittiin, koska tullimaksujen kerääminen kyllä kiinnosti Aertoniusta.

Warginmaan kuningaspari halusi kuitenkin edistää liittolaisuutta Cardusian kuninkaan kanssa. Olihan Rodolf Roweninpoika Warginmaan kuninkaan isoveljen poika, ja läheinen sukulaisuus yhdisti näitä kahta kuningasta jo luonnostaan. Mutta siteen vahvistamiseksi he kumpikin toivoivat liittoa Cardusian kruununprinssi Rowenin ja kuningas Rolfin tyttären, prinsessa Jaqelinan välille. Tämän toiveen täyttämistä edistääkseen kuningaspari lähetti prinsessa Jaqelina Rolfintyttären kymmenvuotiaana rajan yli Itäiseen Argillaan, kasvatettavaksi Itäisen läänityksen hallitsijan, ruhtinas Aragasin kotilinnassa.

Ruhtinas Aragasin vaimo oli syntyjään Warginmaasta, edesmenneen kuningas Rodolf Wargin serkkujen sukua. Aragas oli saanut hänet puolisokseen matkustettuaan aikoinaan diplomaattiselle vierailulle Warginmaahan. Ruhtinaan rouva oli ystävällinen, mutta syystä tai toisesta araksi kehittynyt nainen. Hän piti prinsessa Jaqelinasta huolta parhaansa mukaan, mutta kasvatus ylhäisten tavoille oli ankaraa, ja tapakasvatuksesta huolehtivat ruhtinas Aragasin ylläpitämät seurarouvat, jotka eivät välittäneet vähääkään arkaluontoisen ruhtinattaren toiveista kohdella nuorta prinsessaa edes hieman hellävaraisemmin. Muutamassa vuodessa piti vapaasti kasvaneesta olennosta koulia hovikelpoinen neito; aivan kuin puolivilli koiranpenikka olisi pitänyt opettaa sylikoiran tavoille, ja sellaiseen muutokseen saatettiin tarvita liekaa ja kiristyssilmukkaakin.

Ruhtinas Aragas oli ainakin ulkoisesti hyvää moraalia korostava ja ankara kasvattaja, ja hän painotti hyvän käytöksen ja tottelevaisuuden merkitystä kouliessaan warginmaalaisesta villikosta kuningattareksi kelvollista neitoa. Prinsessa Jaqelina oppi kyllä olemaan kiltti ja kohtelias, eikä avoimesti vastustanut kasvattajiaan, ettei joutuisi yhtä mittaa rangaistavaksi tympeillä kirjailuharjoituksilla ja huoneeseen sulkemisella. Hän vietti muutaman kesän kotonaan Warginmaassa, eikä valittanut vanhemmilleen kasvatuksestaan Argillassa, koska ei halunnut kapinoida näitten hyvää tarkoitusta vastaan. Kaikkihan tapahtui Warginmaan kansan hyväksi, ja kaiken tuon koulimisen päätteeksi nuori prinsessa pääsisi asumaan Cardusian hoviin, sukulaisensa Rodolfin hyvään huomaan.

Jaqelinalle oli kerrottu tarinaa hänen sedästään, Warginmaan prinssi Rowen Rolfinpojasta, joka oli saanut Molcavarathian hovissa lähettiläänä asuessaan, Kaikkeuden Luojan johdatuksesta, vaimokseen warginmaalaista sukua olevan naisen, Jael Jakimintyttären. Jaqelina oppi, että Cardusian kuningas oli noitten kahden rakkauden hedelmä. Hän uskoi, että hänen serkkunsa Rodolf olisi kasvattanut vaimonsa Melosinan pojan samanlaisella rakkaudella, jollaista oli itse saanut vanhemmiltaan. Jaqelinalla ei siis ollut mitään syytä epäillä, etteikö kuningas Rodolfin kasvattama poika olisi myös rakastettava ja hyvin kasvatettu sulhanen, vaikkei olisikaan hänen omaa sukujuurtaan. Nuori prinsessa luotti vanhempiensa Rolfin ja Aquilinan hyvään tahtoon ja suunnitelmaan, ja kasvoi uskossa, että hänen sulhasensa tulisi olemaan ystävällinen, hurskas ja älykäs nuorimies Cardusian hovissa.

Jaqelina Rolfintyttären elämä kuitenkin muuttui taas, kun hänet lähetettiin nelitoistavuotiaana Aragasin kotilinnasta Argillan kuninkaanlinnaan. Ruhtinas Aragasin puoliso ei saanut lähteä mukaan hoviin, vaan ruhtinas jätti vaimonsa pitämään linnastaan huolta, ja lähti itse Jaqelinan mukaan, palkaten erään hovitapoihin hyvin perehtyneen leskirouvan ja nuoremman neidon huolehtimaan Jaqelinasta vaimonsa sijasta. Argillan hovissa Jaqelina joutui viettämään päivänsä prinsessa Ardinan seurassa ja tapaamaan lähes päivittäin myös Argillan nuorta prinssiä, Ardonia. Ardinan kerrotaan olleen veljeäänkin yksinkertaisempi olento, minkä jotkut rohkenivat väittää johtuvan siitä, että hänen molcavarathialainen äitinsä oli nauttinut jo liiaksi noita hoitavia yrttihuurujaan nuorimmaistaan odottaessaan.

Prinsessa Jaqelina ei viihtynyt hovioloissa lainkaan, ja odotti pääsevänsä käymään välillä kotonaan Warginmaassa. Hänelle kuitenkin kerrottiin kerta toisensa jälkeen, että olosuhteet Itäisessä Argillassa olivat rauhattomat ja matkustaminen liian vaarallista. Niinpä prinsessa Jaqelina alkoi odottaa kärsimättömästi päivää, jolloin pääsisi matkustamaan edes Cardusiaan, jossa tapaisi serkkunsa Rodolfin ja tämän kasvattipojan, tulevan puolisonsa, josta hän oli kuullut vanhemmiltaan pelkkää hyvää. Jaqelina kaipasi ystäväkseen jotakuta, joka ymmärtäisi hänen warginmaalaista luontoaan, jota ei todellakaan ollut tarkoitettu ihmishälinään, epämukaviin pukineisiin eikä liian ylellisiin oloihin.

Argillan hovissa Cardusian kruununprinssi Rowenia nimitettiin hieman epäluuloisesti ja pilkallisesti Didrikinpojaksi, mutta Jaqelina ei ollut sellainen ihminen, joka muuttaisi omia mielipiteitään pahantahtoisten puhujien mielen mukaan. Hän luotti edelleen rakastavien vanhempiensa käsityksiin, eikä suostunut uskomaan pahaa tulevasta sulhasestaan. Prinsessa Jaqelina oli vaarallisen tietämätön siitä kaikesta salamyhkäisestä suunnittelusta, mitä hänen ympärillään tapahtui Argillan hovissa. Hän oppi virheettömästi ylhäisten kielenkäytön ja tavat, varttui ja kaunistui, ja kirjoitti viikko toisensa perään kirjeitä vanhemmilleen; pitkiä kirjeitä, joitten perille pääsystä ei koskaan voinut olla varma, koska maantierosvot saattoivat hyökätä lähettien ja kauppiaitten kimppuun Itäisen Argillan tuuheitten metsien ja suolaikkujen peittämillä rajaseuduilla.

Myös Cardusian nuori ylimyspolvi varttui noina rauhan vuosina. Nelitoistavuotiaana Jelisepan poika Jethan siirtyi kuninkaanlinnasta majailemaan ruhtinas Reuelin linnaan, jossa oli hyvät mahdollisuudet aseenkantajakoulutukseen ja metsästykseen. Kruununprinssi Rowen taas jatkoi opiskelujaan kuninkaanlinnassa, ja hänen koulutuksensa keskittyi valtakunnan hallinnollisiin asioihin. Jethan varttui nuorukaiseksi yhdessä koiralauman, hevosten ja vilkasluontoisen Julienan kanssa, ja ystävällinen ruhtinaspari piti pojasta huolta kuin omastaan. Jethan viihtyi myös ruhtinasparin nuorempien lasten seurassa, ja etenkin Reguel seurasi häntä kuin hanhenpoika emoaan. Reuelin nuorimmainen, Ilja, taas vaelteli yksikseen niityillä ja metsissä, yrittäen ystävystyä villieläinten kanssa. Jethaninkin oli lukuisia kertoja osallistuttava pikku-Iljan etsintöihin, kun tämä oli toisten huomaamatta kadonnut linnan piha-alueelta, jossa hänen olisi pitänyt pysytellä oman turvallisuutensa takia. Ilja saattoi löytyä nukkumasta hylätystä mäyrän pesästä kullanpunaiset, vapaina liehuvat pitkät hiukset takertuneina puunjuuriin, tai juuttuneena pitkän tunikansa helmasta puuhun, jonne hän oli kavunnut ilmeisesti puhellakseen jonkun pesässään kököttävän linnun kanssa.

Jethan vieraili myös usein Warginlaaksossa, jossa Josia ja tämän ystävä Rikard, joka oli myös Vaeltajaveli, opettivat hänelle Vaeltajien oppeja kaikella kärsivällisyydellä ja rakkaudella. Jethan näki paljon rakkautta, hellyyttä ja huolenpitoa ympärillään, minne vain menikin. Ja aina kotona Ristikallion linnassa käydessään tuo poika ympäröitiin vanhempiensa ja pikkusisarensa rakkaudella ja huolenpidolla, niin ettei hän koskaan joutunut kohtaamaan päivää, jolloin ei olisi kokenut olevansa hyväksytty ja rakastettu. Häntä oli suojeltu ja varjeltu niin hyvin, ettei hän ollut koskaan tavannut pahantahtoista ihmistä; hän oli vain kuullut sellaisista, ja useimmiten liittyen Molcavarathian valtakuntaan.

Oli ehkä odotettavissakin, että se hetki, kun Jethan Nathanaelinpoika ensimmäistä kertaa kohtaisi pahantahtoisuutta, voisi järkyttää häntä enemmän kuin lapsesta asti kivikkoisempaa polkua kulkenutta olentoa.

LUKU I

Kun synnyin, äitini oli kuulemma vähällä kuolla lapsivuoteeseen, eikä isäni halunnut kokea samanlaista kauhua aivan heti perään uudelleen. Niinpä olin neljä vuotta vanhempieni ainoa silmäterä, heidän onnensa hedelmä, kaikin tavoin rakastettu ja varjeltu olento, ennen kuin pikkusisareni pääsi syntymään. Joku ehkä sanoisi minua onnekkaaksi, kun minun ei tarvinnut noina ensimmäisinä vuosina kilpailla sisarusten kanssa vanhempieni suosiosta ja huomiosta. Asemassani oli kuitenkin huonotkin puolensa. Harteillani olivat vanhempieni kaikki odotukset; kaikki se, mitä he halusivat ja toivoivat jälkeläiselleen täällä maanpäällisellä taivalluksella. Pari vuotta nuorempi veli tai sisar olisi voinut ottaa kannettavakseen edes osan noista odotuksista; tosin olisin joka tapauksessa ollut ruhtinaan tyttären esikoispoika, ja sellainen asema tietysti sitoi minut tiettyihin velvollisuuksiin.

Kun sitten lopulta sain pikkusisaren, ehdin asua vain pari vuotta kotona hänen kanssaan ennen kuin minun piti muuttaa kuninkaanlinnaan. Vanhempani olivat luvanneet äitini isälle, että minut kasvatettaisiin kuin ruhtinas, joten minun oli pakko lähteä hoviin, muitten ylimysten seuraan. Pikkusisareni Jiska oli kyllä suloinen otus, ja osallistuin mielelläni hänen hoitamiseensa, muttei hänestä ollut vielä parivuotiaana seurakseni sellaisiin puuhiin, joita itse halusin tehdä. Seuraavana vuonna Jiskan syntymästä kuningaspari sai uuden lapsen, nuoremman prinssin, joka sai nimekseen Joshanan. Kun muutin kuninkaanlinnaan, sain nähdä, miten Joshanan varttui pienestä pulleasta taaperoisesta huvittavaksi ja suloiseksi, mustan hiuspehkon alle peittyväksi hinteläksi olennoksi. Minä ja kruununprinssi Rowen jouduimme aika ajoin vahtimaan Joshanania, tai sitten hieman kiusoittelimme häntä hyväntahtoisilla kepposilla. Hän ei koskaan kannellut kiusanteostamme vanhemmilleen, vaan suhtautui kepposiimme pikkuvanhan armahtavasti. Toisinaan istuin hiljaisessa huoneessa pikku-Josha sylissäni ja sepittelin hänelle monimutkaisia tarinoita, joita kerroin myös sisarelleni Jiskalle kotona vieraillessani.

Monet sanoivat, että olin hieman erilainen lapsi kuin jotkut ikätoverini. Kotona minulla oli tapana olla paljon omissa oloissani ja toteuttaa joskus hieman ajattelemattomia päähänpistoja. Vieraampien ihmisten seurassa tunsin itseni vaivautuneeksi, ja saatoin joko olla hiljaa ja unohtua ajatuksiini, tai sitten puhuin liikaa ja kummallisia. Kotona asuessani erilaisuudestani ei kuulemma ollut kenellekään haittaa, mutta kuninkaanlinnassa väki nauroi minulle, jos avasin suuni väärässä tilanteessa. Niinpä opettelin olemaan hiljaa ja puhelin ainoastaan prinssi Rowenin ja hänen pikkuveljensä kanssa, koska heitä minun kummalliset puheeni eivät häirinneet.

Ruhtinas Reuelin linnassa oli aika ajoin hyvinkin paljon vieraita ihmisiä, mutta siellä sain upottaa huomioni lukuisiin koiriin, eikä kukaan pahoittanut mieltään siitä, etten seurustellut vieraitten kanssa. Ruhtinatar Iliana saattoi kyllä toisinaan huolestua, kun olin niin ajatuksissani, etten kuullut hänen kehotuksiaan hakea virvokkeita tai nenäliinaa, mutta kun sitten säikähtäneenä pyytelin anteeksi huonotapaisuuttani, hän suukotteli minua otsalle ja kutsui minua pieneksi hassuksi ystäväkseen, eikä torunut minua koskaan. Hänen tyttärensä Juliena oli tuolloin paras ystäväni, ja pidin häntä ikään kuin sisarenani. Meillä oli tapana hoitaa yhdessä hänen koiralaumaansa, ja hänen kanssaan pakottauduin jopa opettelemaan ylhäisten tansseja ja puhelemaan sivistyneesti. Hänen veljensä Reguel ihaili minua paatoksellisesti, kun taas pikku-Ilja oli enimmäkseen omissa oloissaan ja makasi usein piilossa ihmisiltä, koiraystävänsä nukkumapaikassa. Kaiken kaikkiaan myös Reuelin linnassa viettämäni aika oli huoletonta, enkä kiusannut itseäni ajatuksilla siitä, että minun olisi pitänyt olla jollain tapaa terävämpi, nokkelampi ja opetella tapoja tehdä vaikutus puolisokseni soveliaisiin neitoihin.

Elämäni oli siis kaikin puolin tasaista ja ongelmatonta koko lapsuuteni ja nuoruusikäni. Perheeni ei elänyt puutteessa, vaikkemme olleet erityisen varakkaitakaan. Olin kuitenkin syntynyt jokseenkin korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan, koska äitini isä Willef oli Pohjoisen Ruhtinaskunnan hallitsija, arvossaan kuninkaasta seuraava. Jelisepa ja Nathan olivat hellämielisiä ja rakastavia vanhempia ja huolehtivat minusta parhaansa mukaan, enkä jäänyt vaille kirjaviisautta, enkä hengellistä opetusta. Silti, jotakin hyvin oleellista ilmeisesti puuttui. Lapsena en vielä ymmärtänyt sitä; en tullut edes ajatelleeksi, mitä vikaa helpossa ja ongelmattomassa elämässä saattoi olla. Nuoruuden kynnyksellä aloin kuitenkin havaita muiden ihmisten elämässä eritasoista ja erilaatuista kurjuutta ja kärsimystä. Jollain tapaa se kaikki puhutteli minua, jopa veti minua puoleensa, mutta minusta tuntui silti liian epämukavalta puuttua toisten ihmisten asioihin; siis, mennä tarjoamaan apuani, tai lyöttäytyä jonkun vähäosaisen seuraan.

Jossain vaiheessa pohdiskelin tilannettani enemmän ja aloin hämärästi tiedostaa, että olin elänyt ikään kuin saippuakuplan sisällä. Kalvon lävitse saatoin kyllä katsella, mitä kaikkea ikävää ja kurjaa kuplani ulkopuolella tapahtui, mutta jos olisin halunnut puuttua siihen, olisin joutunut särkemään kuplani, ja silloin se kaikki epämiellyttävä, rasittava ja jollain tapaa pelottava olisi pian vyörynyt ympärilleni ja pahimmillaan imenyt minut mukaansa, niin etten olisikaan enää ikinä pystynyt vapautumaan siitä. Elin kuplassani ulkoisesti suojeltuna kaikelta pahalta, ja sisäisesti omissa maailmoissani.

Oli ehkä väistämätöntäkin, että jossain vaiheessa maailma kuplan ulkopuolella alkoi vaikuttaa mielenkiintoisemmalta, jännittävämmältä ja syvällisemmältä kuin suojattu ja tasapainoinen sisäpuoli, johon olin pikku hiljaa alkanut kyllästyä. Vaati kuitenkin suorastaan uhkarohkeutta mennä niin lähelle suojatun elämänsä peitekalvoa, että olisi voinut edes pohtia, puhkaistako tuo suojakalvo vai ei. Astuako riskialttiiseen, todelliseen elämään, vai jatkaako itsensä ja itselleen suunnittelemansa tulevaisuuden suojelua; pitkästyneisyyden ja sisällöttömyydenkin uhalla?

Äitini Jelisepa ja isäni Nathan ylläpitivät osaltaan tuota ristiriitaisia tunteita herättävää kuplaa ympärilläni. He tekivät sen kaikin tavoin rakastavasti ja hyvää tarkoittaen; opastivat ja suojelivat minua niin hyvin, etten miltei koskaan kokenut mitään epämukavaa tai pelottavaa. Niinpä vielä ulkoisesti miehen mittaan kasvaneena kokemukseni todellisesta elämästä olivat jokseenkin vähäiset. Olin kyllä katsellut toisten ihmisten arkisia ongelmia, pelkoja ja aineellista kurjuutta, mutta itselläni ei ollut sellaisista mitään tunnekokemuksia. Aloin vähitellen olla huolissani siitä, löytyisikö sisältäni todellista myötätuntoa lainkaan, vai pysyisinkö välinpitämättömänä muita ihmisiä kohtaan, kun en voinut aavistaakaan, miltä tuntuisi kärsiä yhtä paljon kuin jotkut heistä näyttivät kärsivän. Se, että ylipäätään mietin moista, sentään osoitti minulle, että sisimmästäni löytyi edes jonkin verran kykyä itsetutkiskeluun ja syvälliseen ajatteluun. Mutta yleisesti ottaen olin kaikessa naiiviudessani jokseenkin kevytmielinen ja sisäistä levottomuuttaan kaikenlaisiin harrasteisiin pakeneva nuorukainen.

Asiat eivät kuitenkaan pysyneet ennallaan. Oli miltei arvattavissa, että ennen pitkää tapahtuisi jotakin, mikä rikkoisi ympäriltäni tuon kuplan, jota en ollut vielä itse rohjennut särkeä. Kaikkeuden Luoja, Hän, joka on kaikkea muuta korkeammalla, vaikuttaa kaikessa ja ohjaa kaikkea, ohjasi vaellukseni siihen pisteeseen, että elämä koko raadollisuudessaan ja rikkaudessaan vei minut mukanaan, eikä paluuta entiseen enää ollut.

Tuona kesänä elin yhdeksättätoista vuottani, ja olin palannut ruhtinas Reuelin linnasta kotiini Ristikallion linnaan kesää viettämään. Olin viettänyt viimeiset neljä vuotta aseenkantajakoulutuksen ja Vaeltajaveljien opetuksen merkeissä, ja parin vuoden päästä olisi aika päättää tuo koulutus ja ottaa vastaan ritarinarvo kaikkine varusteineen, sikäli jos se olisi isäni tahto, tai oma tahtoni. Oli kesän kuumin aika, ja olin yleensäkin jokseenkin laiskalla tuulella, enkä olisi halunnut edes miettiä moista kiusallista asiaa; siis, milloin pitäisi aikuistua ja ryhtyä ritariksi kuninkaan palvelukseen.

Ritariksi nimitykseen liittyi epämukavaa huomiota ja hössötystä, eikä se kiinnostanut minua mitenkään erityisesti muutenkaan. Minulle olisi ollut sama pysyä aseenkantajana vaikka loppuikäni; saisinhan joka tapauksessa elantoni isäni linnasta, enkä uskonut ritarin tittelin tuovan elämääni mitään oleellista lisää. Kuvittelin voivani elää vielä monta vuotta ilman paineita mistään, mikä kuuluisi aikuisen rooliin. Enkä halunnut edes ajatella vaimon ottamista ja perheestä huolehtimista. Pohdiskelin puolivakavissani, että voisin elää kuten Vaeltajaveli Josia, eivätkä Jelisepa ja Nathan olleet koskaan ainakaan suoraan sanoneet minulle, ettenkö heidän puolestaan voisi ryhtyä Vaeltajaveljeksi.

Yksi kesäisen kuuman päivän hetki; yksi ainoa hetki, yksi tajuntaan piirtyvä kuva, muutti lähes kaiken; tai ainakin puhkaisi kuplan ympäriltäni, sekoitti ajatukseni ja hämmensi mielikuvani tulevasta. Tuona iltapäivänä olin lähtenyt Ristikallion linnakkeen takana levittäytyviin vuoristometsiin kuljeskelemaan; metsästysjousi mukanani, ikään kuin olisin muka ollut menossa ampumaan viattomia luontokappaleita. Olin sanonut Jelisepalle meneväni metsälle, mutta Nathanille olin selittänyt hieman enemmän; sen, etten enää jaksanut kuunnella ja katsella sitä hälinää ja hössötystä, joka liittyy korkeaarvoisen vieraan vastaanottamisen valmisteluun. Linnaan oli palkattu apuväkeä läheisestä kylästä, ja sellainen oli melkeinpä sietämätöntä minulle, koska olin toivonut saavani viettää aikaani hiljaisessa ja rauhallisessa kodissa, vain vanhempieni, sisareni ja heidän läheisten ystäviensä kesken.

Toisinaan suhtautumiseni vieraisiin ihmisiin oli suorastaan epäluuloista eikä pelkästään vaivautunutta, olivatpa he niin sanotusti ylhäisiä tai alhaisia. Minusta tuntui usein siltä niin kuin muiden ihmisten käytös olisi jollain lailla vaatinut minua käyttäytymään eri tavalla kuin mikä olisi ollut minulle luontevaa, ja sellainen esittäminen oli turhan raskasta ja epämukavaa. Niinpä tietoisesti välttelin, jos vain suinkin pystyin, sellaisia ihmisiä, joiden seurassa en voinut olla niin sanotusti oma itseni. En myöskään useinkaan osannut tervehtiä vieraita ihmisiä asianmukaisesti, ja mieluiten yritin olla tervehtimättä heitä lainkaan.

Oli siis varsin ymmärrettävää, ettei tieto jonkun warginmaalaisen, etäisen sukulaisneidon seurueen saapumisesta herättänyt minussa millään muotoa myönteisiä tunteita; ei edes uteliaisuutta. Toivoin vain, ettei tuo ylhäinen neito, joka kuulemma oli äitini äidin serkun tytär, tai jotakin sinne päin, viipyisi yhtä yötä enempää Ristikallion linnassa matkallaan Cardusian kuninkaanlinnaan, ja että voisin piileskellä suurimman osan siitäkin ajasta metsissä tai omassa huoneessani. Jiska oli kyllä utelias tuon neidon saapumisen suhteen, muttei hänkään sietänyt tylsiä vieraita ihmisiä, joten epäilin hänen aikovan pysytellä omissa oloissaan niin paljon kuin vanhempamme sallisivat.

Päivä oli niin kuuma, että ylläni oli vain vaalea pellavapaita ja polvihousut, eli suunnilleen pelkkä alusasu. Olisi ollut kai aika vaikea kuvitella minua ruhtinaan lapsenlapseksi siinä asussa; etenkin kun vaatteeni olivat vieläpä hieman nuhjuisia ja likaisia. Jouseni oli kuitenkin hyvää tekoa; isäni serkun Josian käsityötä ja hänen ystävänsä Rikardin koristelema, ja se ehkä olisi kertonut vastaantulijalle, etten ollut mikään maalaispoika. Eipä silti, että olisin odottanut ketään tulevan vastaan tuolla vuoristopolulla, joka oli vain oman perheeni käytössä. Kaipasin hiljaisuutta ja rauhaa, enkä aikonut poiketa Argillan rajalle vievälle tielle lainkaan, etten vain vahingossakaan tapaisi muita kulkijoita.

Aurinko porotti kuitenkin niin kuumasti, että aikani käveltyäni päätin poiketa metsän läpi eräälle vuoristolammelle, joka oli lähellä maantietä. Siellä minulla oli ollut tapana käydä uimassa pikkupojasta asti, ja olin käyttänyt siellä myös Jiskaa. Paikka oli hyvin kaunis ja melko rauhallinen, vaikka silloin tällöin olinkin tavannut siellä joitakuita maalaispikkupoikia uimassa ilman rihman kiertämää, mikä oli luonnollisesti järkyttänyt sisartani kovastikin. Se ranta, joka oli lähempänä tietä, oli matalampi, mutta mutaisempi, ja itse menin veteen yleensä toiselta laidalta, jossa oli enemmän kalliota ja syvempää vettä. En koskaan viitsinyt riisua kaikkia vaatteitani, kuten lähikylän pikkupojat tekivät. Nytkin jätin vain jouseni rannalle ja pulahdin veteen vaatteet ylläni.

Vesi oli mukavan viileää, mutta jostain syystä en malttanut uida kovin kauan. Mieleni oli tullut levottomaksi; aivan kuin olisin kokenut syyllisyyttä siitä, että olin itsekseni laiskottelemassa, kun toiset puuhailivat yhtä jos toista varautuessaan ylhäisten vieraitten majoittamiseen. Nousin rannalle, heittäydyin pitkäkseni sammaleiselle kalliolohkareelle, ja suljin silmäni. Auringonvalo näytti punaiselta silmäluomieni läpi. Annoin auringon lämmön kuivattaa vaatteitani ja kuuntelin hengitystäni. Ruumiini rentoutui, mutta mieleni oli syystä tai toisesta edelleen levoton.

Olisin halunnut nauttia olostani uhraamatta ajatustakaan kotiini saapuville ylhäisille vieraille. En olisi halunnut miettiä, keitä heidän joukossaan olisi, ja keiden kanssa minun pitäisi ehkä keskustella illallispöydässä. En edes muistanut, miksi se äidin sukulaisneito oli tulossa Cardusiaan. Luultavasti asia ei ainakaan liittynyt minuun, koska muuten siitä olisi kai kerrottu minulle enemmän. Tai sitten en ollut kuunnellut. Olisiko minun pitänyt tietää jotakin erityistä niistä vieraista? Nolaisinko vanhempani, jos en tiennyt jotakin, mitä minun olisi pitänyt tietää?

Oli turha toivoa enää rauhaisaa olotilaa; vähäinenkin mielenrauha katosi, kun kuulin tien suunnasta ääniä, jotka kertoivat useamman ratsun, kenties jopa vaunujen olevan liikkeellä. Nousin nopeasti, otin jouseni ja kiirehdin lammen laitaa myöten lähimpään katajapensaikkoon, kyyristyen pensaitten taakse kuin pikkupoika, joka piileskelee kolttostensa seurauksia. Katajikko oli lähempänä maantietä kuin olisin halunnut, mutta ajattelin odottaa piilossani niin kauan, että kulkijat menisivät varmasti ohitse lammen kohdalta, minua huomaamatta.

Himputti, mutisin itsekseni, kun kuulin hevosten askelluksen vaimenneen sillä kohdin, josta kulkisi polku lammen rantaan. Mietin hetken, ehtisinkö ehkä vetäytyä loitommalle metsän suojaan ennen kuin joku tulisi lähemmäs rantaa. En kuitenkaan ehtinyt edes liikahtaa piilostani, kun kuulin puheääniä.

Ei, älä suotta vaivaudu, Geerika, menen yksin! Lampi ei ole kaukana, vesihän pilkottaa puitten takaa! Viivyn vain hetkisen, nuori naisääni sanoi. Puhetavassa oli jotakin tutunoloista; se ei ollut samanlaista liverrystä kuin joillakin ylhäisillä neidoilla, vaan matalampaa, hieman samantapaista kuin prinsessa Rodwenan harvasanainen puhe.

Tyystin ajattelemattomasti ja täysin vastoin omaksumiani soveliaisuussäännöksiä nostin uteliaana päätäni pensaikon suojista, tähyilläkseni tielle päin. Polkua pitkin, puiden takaa, tulikin esiin nuori neito. Hän oli pukeutunut vaaleaan, yksinkertaiseen pukuun, eikä hänellä ollut päähinettä. Hänen tummanruskeat hiuksensa lainehtivat runsaina kiharoina hänen olkapäilleen ja selkäänsä, ja hän näytti jollain tapaa hyvin erilaiselta kuin kukaan niistä naispuolisista, joita olin missään ikinä tavannut. Samassa nolostuin ja vedin pääni takaisin piiloon. Jos neito olikin aikeissa mennä uimaan, oleskeluni pensaikossa olisi todella sopimatonta. Mutta mitä edes voisin tehdä? Lähteäkö liikkeelle ja paljastaa samalla piileskelleensä pensaikossa kuin mikäkin kylähullu tai pojankoltiainen? Vai yrittääkö pysyä näkymättömissä ja olla samalla katselematta neitoa lainkaan?

Jostain syystä jälkimmäinen vaihtoehto ei huvittanut minua; niinpä vedin syvään henkeä ja ajattelin, että oli sentään parempi paljastua hupsuksi heti, ettei vain kukaan luulisi minun aikovan tirkistellä uimaan menevää neitoa, koska se oli mielestäni hävettävämpi asia kuin olla jonkun mielestä omituinen. Sitten nousin katajikon takaa seisomaan täyteen pituuteeni. Neito oli juuri kumartunut veden ääreen ja ojentanut kätensä veteen, kun hän kuuli minun liikahtavan pensaikossa ja nosti hätkähtäen katseensa minuun. Äkkinäinen liike sai hänet horjahtamaan niin että hän menetti tasapainonsa, ja samassa hän kaatui molskahtaen kasvoilleen rantaveteen, saamatta edes käsillään tukea mutaisesta pohjasta.

Järkytyksestä mykkänä kiirehdin hänen luokseen auttaakseni hänet ylös mutaisesta rantavedestä. Hän oli jo päässyt osittain perääntymään rantaan päin, kontallaan, mutta hänen päänsä ja hiuksensa olivat kastuneet, ja puvun hihat ja rinnus olivat värjäytyneet vihertävän ruskeasta pohjamudasta.

Arvon neito, ottakaa tukea kädestäni! äännähdin edelleen järkyttyneenä ja ojensin hänelle kättäni. Hän tarttui kyllä käteeni, muttei päässyt tasapainoon aivan helposti, koska osa märistä hiuksista oli yhä hänen kasvoillaan ja silmiensä edessä, niin ettei hän luultavasti edes nähnyt kunnolla niitten takaa. Kun hän lopulta seisoi siinä edessäni vakaasti jaloillaan, mutta nojaten yhä käteeni, mutainen vesi valui hänen hiuksistaan piirtäen ruskeita juovia hänen pukunsa helmaan.

Toisella rannalla ei olisi ollut näin mutaista, sanoin tuijottaen häntä, täysin häkeltyneenä hänen ulkomuodostaan. Hän oli ihmeellisintä mitä olin koskaan nähnyt, suorastaan erikoisen vaikuttava olento; kenties jopa liian erikoinen vastatakseen tavanomaisia kauneusihanteita. Miellyttihän monia enemmän jonkinlainen täydellisen virheetön kauneus, tai miltei imelä sievyys, tai sitten jonkinlainen lempeä ja pehmeä kauneus, jossa kasvojen ilmeellä oli enemmän merkitystä kuin piirteillä. Edessäni seisovalla neidolla oli melko voimakas ja pitkä nenä, suurehko suu ja kapeat silmät, joitten yläpuolella oli ilmeikkäästi mutkalla olevat kulmakarvat. Hän toi mieleeni kauniin, susimaisen koiran…

Vasta hetken aikaa häntä tuijotettuani tajusin, miten huonosti olin käyttäytynyt. Olin koskettanut häntä esittelemättä edes itseäni, ja sitten vain tuijotin häntä puhumatta mitään. Minun olisi syytä pyydellä häneltä anteeksi röyhkeyttäni mitä nöyrimmin, ettei vain kukaan hänen kunniastaan vastuussa oleva tarraisi kurkkuuni ja tappaisi minua saman tien…

Päästin häkeltyneenä irti hänen kädestään, mutta neito puisteli hiuksiaan ja kohotti katseensa minuun näyttämättä lainkaan vihaiselta; päinvastoin, hän hymyili minulle leveästi, ja hänen silmiensä ilme oli valpas ja uteliaan tutkiva, aivan kuin älykkäällä koiralla, tai haukalla, joka tähyilee alas taivaalta, saalista etsiskellessään.

No, tiedänpähän sen ensi kerralla, kun tälle lammelle pysähdyn, neito sanoi äänellä, jossa oli itseironista huvittuneisuutta. Nyt olen tainnut vilvoitella jo kyllikseni… hieman liikaakin alkuperäiseen tarkoitukseeni nähden!

Olen hyvin pahoillani, sanoin hämmentyneenä, rohkenematta enää tuijottaa häntä, vaikka nimenomaan olisin halunnut nähdä hänen katseensa ja hänen ilmeensä uudelleen. Tarkoitukseni ei ollut säikäyttää sinua… öö, Teitä, armollinen neito! Kävin itse juuri uimassa, ja olin kuivattelemassa vaatteitani, kun kuulin ääniä tieltä. Ja ajattelin kyllä ensin pysyä näkymättömissä, mutten sitten malttanutkaan pysyä piilossa, vaikken ole edes asiallisesti pukeutunut! Olisi ehkä ollut järkevämpää heittää vaatteensa kokonaan ennen kuin menee veteen, niin ne olisivat sentään nyt kuivat. Mutta oikeastaan en halunnut, että kukaan saisi syytä kuvitella, että väijyisin pusikossa viattomia matkalaisia, tai varsinkaan neitoja, jotka aikovat vilvoitella vedessä, koska en ollut varma, onko tapananne uida kylän poikien tapaan, vaiko…

Keskeytin äkkinäisesti ymmärtäessäni puhuvani käsittämättömiä ja kenties jopa sopimattomia.

Tarkoitan, että olen pahoillani, että pelästytin Teidät rähmällenne veteen! jatkoin sitten, uskaltautuen jopa vilkaisemaan hänen kasvojaan. Hän näytti hymyilevän minulle, mutta kulmat oudoksuvasti koholla, ja tunsin kasvojeni muuttuvan suorastaan tunnottomiksi.

Ei ole mitään syytä pahoitella, hyvä herra, neito naurahti kumartuen oikomaan sangen pahasti kastuneen pukunsa helmaa, ja puristellen sitten vettä pitkistä hiuksistaan. Itsehän minä itseni kaadoin! Olen kai hieman puuduksissa puoli päivää kestäneestä vaunuissa istumisesta, niin etten oikein edes pysy jaloillani, vaikka yleensä kyllä osaan pestä kasvoni kaatumatta nurin…

Ai, niin, kyllä minäkin, siis yleensä, ainakin jos pesen ne vadissa omassa huoneessani, mutisin katsellen hieman hämmentyneenä hänen kasvojensa ohitse, ja katseeni pysähtyi hänen hiuksiinsa. Niissä roikkui kuivettunut vesikasvin lehti. Ojensin käteni ja otin kasvinkäppyrän pois hänen hiuksistaan, viskaten sen veteen. Anteeksi! Ei kai pitäisi liikutella vieraita ihmisiä ilman lupaa…

Ottakaa toki pois kaikki mikä ei näytä kuuluvan hiuksiini… En erityisemmin pidä mistään vesinilviäisistä, neito sanoi nauraen ja irvistäen yhtä aikaa. Se oli kovin kaunista ja koskettavaa. En ollut nähnyt kenenkään muun tekevän sellaista kuin Julienan ja oman äitini. Tarkemmin ajateltuani tajusin, että hän muistutti muutenkin hivenen äitiäni…

Olen edelleen kovin pahoillani siitä, että säikytin Teidät! sanoin huokaisten syvään ja miettien, olisiko minun pitänyt ymmärtää, miksi neito mahtoi muistuttaa äitiäni.

Älkää suotta pahoitelko enempää! Sehän oli vahinko, ja olen aivan kunnossa, vaikkakaan kaikki tämä lieju ei taida lähteä puvustani… Mutta onneksi minulla on vaunuissa toinen puku, niin etten nolostuta isäntäväkeäni, kunhan saavumme majapaikkaamme, neito sanoi naureskellen, ja nosti katseensa minuun. Tiedättekö sattumoisin, onko tästä vielä pitkäkin matka Ristikallion linnaan?

Ristikallion linnaanko? toistin häkeltyneenä. Sinnekö Te olettekin matkalla? Tuota, eihän sinne ole pitkästikään… Ei varmasti tuntiakaan, ratsain siis, jos ajatte suoraan tuota tietä, joka jatkuu pohjoiseen, Naisyhteisön läheiselle kylälle saakka… Mutta teidän täytyy kääntyä jo paljon ennen sitä kylää pienemmälle tielle, vasempaan… ei kun oikeaan… Ei, vaan sittenkin vasempaan!

Kiitokset neuvoista! Helpottavaa tietää, ettei matkaa ole enää pitkästikään! Tunnetteko Te Ristikallion linnan väkeä? Jelisepa Willefintytär on isäni edesmenneen serkun, Jelizian tytär, ja minun on tarkoitus viivähtää hänen luonaan matkallani Cardusian kuninkaanlinnaan, neito selitti katsellen minua hämmentävän suoraan ruskean ja vihreänkirjavilla silmillään. Tuntui että olin edelleen punastunut ja poissa tolaltani, mutta aloin olla myös sen verran järjissäni, että aloin todellakin hävetä puolimärkää ja muutenkin epäsiistiä, vaatimatonta asuani, ja ennen kaikkea käytöstäni.

Tunnen kyllä! huudahdin nopeasti, koska hermostuneisuuteni oli ylittänyt sen pisteen, jonka jälkeen muutuin odottamattoman ylivilkkaaksi. Ja olen sattumoisin tainnut kuullakin, että arvon prinsessa matkaa Argillasta Cardusiaan! Otaksun, että olette kotoisin Warginmaasta, kuten… Ristikallion linnanrouvan äitikin oli. Olisiko liian tunkeilevaa kysyä Cardusian matkanne tarkoitusta?

Tunkeilevaako? neito toisti naurahtaen. Hyvänen aika, luulin että siitä asiasta puhuvat kaikki tässä valtakunnassa!

Öö, minäpä olenkin viimeaikoina oleillut täällä korpiseudulla niin kuin mikäkin vuoristoerakko, enkä ole kuullut paljoakaan juoruja, sanoin katsahtaen häntä varovasti, mutta tiedostaen muuttuneeni hermostuksissani varomattoman nopeatempoiseksi, niin että ajatukseni suorastaan laukkasivat ja taitaisivat melko pian karata hallinnastani. Mutta nyt, kun tarkemmin ajattelen, ei mieleeni tule muuta syytä kuin se tavanomainen!

Tavanomainen? neito toisti hymyillen, ja hänen hymyilevät kasvonsa olivat liian suuri haaste mieleni tasapainolle. Mielikuvat pyörivät ja häilyivät päässäni, ja jostain syystä halusin olla jotakin muuta kuin olin; halusin käyttäytyä toisin kuin aiemmin, eikä toimintaani ohjannut enää järki vaan sangen kummalliset tunteet ja pyyteet. Teidän puhetapanne hämmentää minua! En tunne Cardusian kansan tapoja, mutta olisiko liian tunkeilevaa, minun taholtani siis, kysyä, kenen kanssa minulla on ilo keskustella?

Hm, tuota… Minähän olen vain… tällainen kiertelevä musikantti! Te osoitatte minulle aivan häkellyttävän tuttavallista ja ystävällistä huomiota, etenkin kun olen syypää kurjaan tilaanne ja ansaitsisin vain moitteita, sanoin kiihtyneenä, ja pelkäsin silmieni kohta pullistuvan ulos kuopistaan pelkästä innostuksesta. Mutta olenko oikeassa jos arvaan, että olette matkalla kuninkaanlinnaan tapaamaan mahdollista tulevaa sulhastanne?

Oikeassa olette…

Ja sulhasen nimi lienee Rowen? totesin kysyvästi, samalla kun tiedostin tuntevani jonkinlaista yllättävää kateudentapaista isäni serkun, kuningatar Melosinan poikaa kohtaan.

Aivan, puhumme kruununprinssi Rowenista, neito totesi naurahtaen, ja hänen katseensa painui mietteliäänä maahan. Kuten Warginmaan prinsessa Jelizia matkusti aikoinaan kuningas Willefin puolisoksi, matkustan minä nyt, kuninkaallisena morsiamena, jättäen lopullisesti kauniin ja jylhän kotimaani ja entisen elämäni tullakseni aikanaan kuningattareksi Cardusian valtakunnassa… Siis, jos Kaikkeuden Luoja suo!

Onnittelen! totesin aivan kuin olisin muka ollut erityisen ilahtunut tuosta asiasta. Hän nosti katseensa ja hymyili hieman ironista hymyä.

Kiitoksia! Se näyttäisi olevan minun elämäntehtäväni, tai siihenhän minua ainakin on kasvatettu viimeisimmät vuodet, hän totesi naurahtaen. Miksipä ajatella toisinkaan kuin minkä tietää olevan rakastavien vanhempiensa toive?

Totta… Kyseessähän on varmasti kaikin puolin hyväntahtoinen ja järkevä suunnitelma Cardusian ja Warginmaan valtakuntien yhteistyön ja kumppanuuden lisäämiseksi, sanoin edelleen innostuneena. Asia ei ollut koskaan aiemmin erityisemmin kiinnostanut minua, mutta nyt aihe alkoi tuntua vaikeammin sivuutettavalta; suorastaan mielenkiintoiselta. Milloin tätä sangen toivottua kihlausta juhlistetaan?

En tiedä tarkoin, mutta kenties piankin kuninkaanlinnaan saavuttuani, ellei ole mitään syytä muuttaakaan suunnitelmaa! Minun on käsittääkseni tarkoitus viettää kihla-aikaa ruhtinas Reuelin linnassa, eteläisessä Cardusiassa, kunnes kihlaus vahvistetaan ja asetun kuninkaanlinnaan, neito selitti. Tiedättekö Te ehkä jotakin tästä ruhtinas Reuelista, tai hänen puolisostaan? Oletteko kenties joskus esiintynyt heidän linnassaan?

Tiedänhän minä jotain, mutten ehkä juuri sellaista mitä Te haluaisitte kuulla, tai mikä olisi Teidän viihtymisenne kannalta oleellista. Ja olen kyllä esiintynyt siellä linnassa, paljonkin, sanoin katsellen hänen ohitseen. Tietysti tunsin isäni velipuolen ja hänen perheensä varsin hyvin; olinhan viettänyt jo vuosia heidän luonaan. Jostain kummallisen kierosta syystä tunsin