Ohdakemaa 7: Vaeltajaprinssi

Omalle laumalleni ja hengenheimolaisille,

menneisyytensä vangeille, jotka etsivät pakotietä,

eksyksissä oleville, kyllästyneille etsijöille,

jotka tarvitsevat rakkautta ja johdatusta.

Kaikkeuden Luojalle kunniaksi,

kenties siemeneksi,

jolle Luoja antakoon kasvun,

jos niin tahtoo,

rikkakasviksi massaviihteen peltoon.

Sisällysluettelo

PROLOGI

LUKU I

LUKU II

LUKU III

LUKU IV

LUKU V

LUKU VI

LUKU VII

LUKU VIII

LUKU IX

LUKU X

PROLOGI

Kun Molcavarathian valtakunnan sotajoukko vyöryi Cardusiaan ollessani noin nelitoistavuotias, ylhäinenkin väki joutui pakenemaan linnoistaan ja tavallinen kansa mökeistään ja taloistaan sotajoukon edellä, ja valtavat ihmisjoukot etsivät turvaa Itäisestä Vuoristosta ja itäisen Argillan puolelta. Minä, sisareni Rodwena ja velipuoleni Rowen Didrikinpoika lähetettiin kuninkaanlinnasta turvaan Itäisen Vuoriston rajalinnakkeeseen, mutta Eteläisen Ruhtinaskunnan hallitsijan, ruhtinas Reuelin perhe lähti sotaa pakoon Warginmaahan saakka. Reuel itse osallistui taisteluihin Cardusian länsirajalla, mutta hänen vaimonsa Iliana ja poikansa Reguel ja Ilja matkustivat Warginmaahan, jonne vanhin sisaruksista, Juliena, oli vain puoli vuotta aiemmin matkannut Warginmaan kruununprinssin, Jaquel Rolfinpojan vaimona.

Myös Pohjoisen Ruhtinaskunnan ruhtinas Willef osallistui taisteluihin, vaikkei ollutkaan enää parhaissa voimissaan. Hän katosi jossakin vaiheessa sotatilaa Cardusian länsirajalle, ehkäpä jopa Miwoshinvuorten länsipuolelle, kenties etsiessään tyttärensä poikaa Jethania, eikä häntä enää koskaan nähty cardusialaisten joukossa. Hänen puolisonsa Joceline, äidinäitimme, oli sodan aikaan kanssamme Itäisessä linnakkeessa, jossa myös äitimme, kuningatar Melosina, vietti tuon ajan turvassa pahimmilta taisteluilta. Isäni, kuningas Rodolf Roweninpoika, oli mukana taisteluissa länsirajalla, rohkaisten joukkojaan puolustamaan Cardusiaa kasvattisisarensa Mormessan sotajoukoilta.

Moni kadotti perheenjäseniään, kun ihmiset pakenivat kauhuissaan Molcavarathian joukkoja, ja noin vuoden kestäneen sotatilan jälkeen kadonneitten etsintä oli jo usein turhaa. Joitakin taisteluita paenneita, pakolaisjoukoista harhautuneita ihmisiä palasi ajan mittaan Argillasta Cardusian puolelle, joitakin löytyi metsistä, nälkään tai kylmään menehtyneinä, ja joidenkin epäiltiin päätyneen Molcavarathian puolelle vastoin tahtoaan, joko orjatyöhön tai viihdyttäjiksi. Itäisen Vuoriston Naisyhteisöstäkin oli viety joitakuita neitoja Molcavarathiaan, eikä heistä enää sittemmin kuultu.

Myös tietty ylhäistä sukua oleva tyttö katosi siinä vaiheessa, kun joitakin yksittäisiä vihollisjoukkoja pääsi etenemään Itäiseen Cardusiaan. Tytön äiti, Jelisepa Willefintytär, oli sairastunut, ja tyttö oli pitänyt jättää erään palvelusväkeen kuuluvan pariskunnan hoitoon. Tuo pariskunta oli varmasti tehnyt parhaansa suojellakseen tyttöä, mutta he olivat kadottaneet tämän jossakin Argillan rajalla joutuessaan ison, pakokauhuisen ihmisjoukon sekaan. Tuosta tytöstä, Jiska Nathanaelintyttärestä, ei nähty enää merkkiäkään sen jälkeen, kun hänestä huolehtineet Misael ja Wilna olivat joutuneet hänestä eroon. Wilna kuulemma sairastui kaiken kokemansa rasituksen näännyttämänä ja menehtyi melko pian sodan päätyttyä, ja surun murtama Misael Arvidinpoika pukeutui Vaeltajaveljien kaapuun ja vaelsi, huhujen mukaan, aina itäiseen Molcavarathiaan saakka. Jelisepan ja Nathanaelin poika Jethan löytyi ja palasi kotiinsa, mutta heidän tyttärensä oli kadonnut kuin taivaan tuuliin; jättäen perheensä ja muut läheisensä suunnattoman surun, pelon ja epätietoisuuden valtaan.

Sota olisi voinut kestää kauemminkin ja päättyä niin Cardusian kuin Argillankin osalta siihen, että nuo pienet valtakunnat olisivat kadonneet ja sulautuneet osaksi suurta Molcavarathian valtakuntaa. Mutta heti kun Warginmaassa saatiin viesti Molcavarathian hyökkäyksestä Miwoshinvuorten itäpuolelle, sieltä lähti liikkeelle ennennäkemätön joukko sotureita. Warginmaasta ei ollut koskaan aiemmin lähtenyt sotaväkeä valtakunnan rajojen ulkopuolelle, eikä kuningatar Mormessakaan ollut osannut odottaa moista tapahtuvan. Mutta kruununprinssi Jaquel halusi osoittaa kiitollisuutta Cardusian hoville löydettyään Reuelin ruhtinassuvusta mieluisan morsiamen rinnalleen, ja hänen isänsä, kuningas Rolf, suostui laittamaan liikkeelle omia sotureitaan. Ja yhdistihän noita valtakuntia jo myös toinen ylimyssukujen kytkös; Jethan Narrinpojan ja Jaqelina Rolfintyttären suunnittelemattomasta rakkaustarinasta kehittynyt avioliitto.

Warginmaan soturit olivat karuihin ja ankariin oloihin tottuneita miehiä ja naisia. Heidän varusteensa olivat ennen kaikkea käytännöllisiä, eivät mitenkään yhtenäisiä tai prameasti koristeltuja, ja heidän maastonväriset nahka-asunsa ja varusteensa toimivat hyvänä suojavärinä vuoristometsissä. Yksittäinen soturi saattoi lymyillä maastossa ääneti ja silmän näkemättä. Warginmaan soturit tunkeutuivat yksittäisinä taistelijoina, pareina tai pieninä ryhminä Molcavarathian sotajoukkojen sekaan. He käyttivät aseita, joihin molcavarathialaiset eivät olleet tottuneet; kuten kitkerää, heikoksi ja pahoinvoivaksi tekevää savua, sekä haarniskoituja susia tai koirasusia, jotka saattoivat hyökätä ihmissotureitten edellä ja aiheuttaa tehokkaasti kaaosta ja pakokauhua vihollisjoukoissa. Ne oli opetettu tarttumaan vihollista käsivarteen tai jalkaan, jolloin tämä oli helposti taltutettavissa ja vangittavissa.

Myös Itäisen Vuoriston hyinen ilma oli Warginmaan sotureitten puolella. Molcavarathian mukavuudenhaluinen sotaväki ei kestänyt kylmiä ja karuja oloja, ja osa miehistä nääntyi nälkään tai kylmään, antautui heikkokuntoisena, tai lähti kuolemanrangaistuksenkin uhalla pakoon rintamalta. Molcavarathian kokeneet palkkasoturit kestivät olosuhteita pidempään, mutta heitäkin alkoi vähitellen kadota tai antautua liittoutuneitten joukolle, koska heiltä puuttui vähäinenkin lojaaliuus kuningatar Mormessaa kohtaan. Lopulta Molcavarathian joukot kutistuivat niin vähiin, että niiden johtaja surmasi epätoivoissaan itsensä välttääkseen kuningatar Mormessan epäonnistumisesta määräämän kidutusteloituksen. Ilman sotapäällikköään jääneet soturit pakenivat tai antautuivat, ja liittoutuneet valtakunnat voittivat tuon Neljän Valtakunnan Sodan.

Tuon reilun vuoden kestäneen sotatilan jälkeen Cardusialta kului aikaa nousta jaloilleen. Useita linnoja oli vaurioitettu, ja taloja ja mökkejä poltettu. Peltoja ja kasvimaita oli jäänyt sodan jalkoihin, ja valtakunnassa vallitsi yleinen nälänhätä. Ja tuossa valtakunnallisessa ahdingossa sisareni, prinsessa Rodwena, lähetti vanhempiensa lupaa kysymättä avioliittoehdotuksen Argillan kruununprinssille. Argillan kuningas Aertonius oli tarjouksesta erityisen mielissään, joten hän kihlasi välittömästi poikansa Ardonin prinsessa Rodwenalle. Rodwena oli omalta osaltaan vaikuttanut koko sodan syntyyn petkuttamalla kuningatar Mormessaa, ja hän tunsi tarvetta hyvittää tekonsa aikaansaamansa kauhu ja hävitys. Siten vahvaluontoinen ja itsepäinen sisareni ainakin itse perusteli päätöstään mennä vaimoksi miehelle, jota ei edes tuntenut entuudestaan.

Rodwena oli paljastanut Molcavarathian kuningattaren juonittelut Cardusian Neuvoston ja kansan parissa teeskennellen ensin olevansa tämän kannattajien puolella, kunnes hän sai selville, ketkä Cardusian hovissa olivat Mormessan kätyreitä ja lietsoivat kapinaa Rodolfia kohtaan. Mutta kun Mormessa sai tietää Rodwenan huiputtaneen itseään, hän kokosi raivokkaan tehokkaasti, vain puolen vuoden aikana, vielä aiempaakin laajemman sotajoukon, ja hyökkäsi sitten varoittamatta läntisen Argillan soisten metsien kautta, Radoshajoen yli lounaisen Cardusian puolelle.

Sisareni Rodwena Rodolfintytär meni siis pian sodan jälkeen naimisiin Argillan kruununprinssi Ardonin kanssa, haluten hyvittää omalle kansalleen tuottamansa kärsimykset ja luoda samalla vahvemman siteen Argillan valtakuntaan, joka oli ollut vähällä jäädä Molcavarathian vaikutusvallan alaisuuteen tiiviiden kauppasuhteitten kautta. Argillassa oltiin niin iloisia cardusialaisesta morsiamesta, että kuningas Aertonius luovutti huomattavia määriä rakennustarvikkeita ja ruokavaroja auttaakseen Cardusian väkeä jaloilleen. Myös Warginmaasta tuotiin erilaisia tarvikkeita ja ruokaa Cardusian kansalle, ja vähitellen vanhempieni hallitsema kansa toipui tuosta hirvittävästä koettelemuksesta. Eikä prinsessa Rodwenan nauttima kansansuosio vähääkään kärsinyt sodasta ja siitä seuranneista koettelemuksista; päinvastoin, monet näkivät hänessä jopa mahdollisen kahden valtakunnan kuningattaren.

Sotaa seuranneet vuodet olivat vielä monin tavoin haastavia, ja edelleen jotkut vaelsivat pitkin Cardusiaa ja Argillaa etsimässä kadonneita läheisiään. Uhkarohkeimmat pyrkivät Molcavarathiankin puolelle, mutteivat enää palanneet sieltä. Kuningatar Mormessa nuoli haavojaan, vetäytyneenä loisteliaaseen linnaansa, eikä tappio vähääkään vähentänyt hänen katkeruuttaan ja vihaansa pientä naapurivaltakuntaa, Cardusiaa, kohtaan. Saavutettu rauha oli väliaikainen tila; Mormessan odotettiin hyökkäävän uudelleen heti kun hän saisi koottua uuden, taistelukuntoisen armeijan.

Mormessan pojan, kruununprinssi Moroganin kerrottiin kaatuneen tai kadonneen taisteluissa Argillan puolella, mikä tuskin vähensi tuon naisen kaunaa ja kostonhalua. Mormessalla ei ollut toista kruununperijää sukulaissuhteen kautta, ja monet edesmenneen kuningas Melchiorin äpärät tai etäisemmätkin sukulaiset kärkkyivät tuon suuren valtakunnan kruununperijän paikkaa kuin haaskalinnut, odottaen tilaisuutta kaapata valta Mormessan hallusta. Jotkut arvelivat ilmapiirin ennustavan tyrannian murentumista, toiset taas pelkäsivät jonkun entistäkin hirviömäisemmän olennon nousevan Molcavarathian valtaistuimelle Mormessan jälkeen. Huhuttiin, että Mormessaa vastaan oli noussut kapinoita, mutta kukaan ei voinut tietää, millainen johtaja vallankumouksen kautta ilmaantuisi, ja olisiko hän vähääkään aiempia hallitsijoita rauhantahtoisempi.

Sodan aikana Itäisestä Vuoristosta kadonnutta ylhäistä tyttöä, Jiska Nathanaelintytärtä, ei etsinnöistä huolimatta löydetty, mutta hänen vanhempansa eivät halunneet luopua toivosta. Ainakin hänen äitinsä jaksoi yhä uskoa, että tyttö olisi elossa, ja toivoi tämän vielä jonakin päivänä palaavan kotiin. Mutta pari vuotta sodan jälkeen kukaan ei enää halunnut kierrellä pitkin maita ja mantuja pelkästään etsiäkseen tuota tyttöä; ei edes hänen isoveljensä Jethan, joka oli mennyt ennen sotaa naimisiin ja keskittyi nyt huolehtimaan vaimostaan Jaqelinasta, joka oli kärsinyt monenlaista mieltä järkyttävää sodan keskellä.

Vaeltajaveljet kyllä kyselivät tuota kadonnutta neitoa kulkiessaan Cardusian ja Argillan syrjäisilläkin seuduilla, mutta muuta väkeä oli vaikea saada osallistumaan laajempiin etsintöihin, koska miesväkeä tarvittiin kylien, kaupunkien ja viljelysmaitten jälleenrakentamiseen. Niinpä tuo monelle rakas neito pysyi kadoksissa perheeltään, kunnes tuli aika löytää hänet. Tämä on tuon neidon tarina, ja osaltaan myös minun tarinani, koska Kaikkeuden Luojan tahdosta meidän kohtalomme olivat jo alun perin kietoutuneet yhteen, niin että kertoessani tuosta tytöstä en voisi välttää kertomasta myös itsestäni ja omaa tarinaani.

Isäni, Cardusian kuningas Rodolf, teki sodan jälkeen päätöksen, että Cardusian valtakuntaa tulisi kutsua Ohdakemaaksi, kuten sitä Warginmaassa ja kaukana pohjoisilla seuduilla oli kutsuttu jo vuosikymmeniä. Minä, Joshanan Rodolfinpoika, olin siis Ohdakemaan nuorempi prinssi. Noin kuusi vuotta minua vanhempi velipuoleni, Rowen Didrikinpoika, oli kruununperijä. Kun sisareni Rodwena oli asettunut Argillan hoviin tullakseen jonakin päivänä Argillan kuningattareksi ja kun Ohdakemaan kansa oli päässyt jaloilleen, isäni Rodolf ja äitini Melosina tekivät ison päätöksen, joka vaikutti niin minuun kuin koko Ohdakemaan kansaan. He halusivat lähteä Warginmaahan, isäni suvun luo, ja lähtiessään Rodolf asetti Rowen Didrikinpojan Ohdakemaan kuninkaaksi.

Rowen oli vasta jonkun vuoden päälle kahdenkymmenen tullessaan kuninkaaksi, eikä kukaan tuolloinkaan voinut sanoa, että kansa olisi ollut varauksettoman tyytyväinen Rodolfin ratkaisuun. Mutta kuninkaan tahto oli kansan laki; niinpä isovelipuoleni istuutui, itsekin vastentahtoisesti, kuninkaan istuimelle Ohdakemaan valtaistuinsaliin tekemään ratkaisuja Ohdakemaan kansan puolesta yhdessä Neuvoston kanssa.

En voi itsekään sanoa nauttineeni kansansuosiota sen enempää kuin velipuolenikaan. Mutta yhtä kaikki, minusta tuli kruununperijä hänen jälkeensä, ja minua ainakin yritettiin sopeuttaa siihen rooliin, vaikka olinkin koko ikäni sisäisesti taistellut tuota ajatusta vastaan. Halusin olla vapaa ja kulkea siellä, missä itse halusin, ja tehdä asioita, joita itse koin järkeväksi tehdä. Valta-asemasta ja siihen kuuluvasta vastuusta olisi minulle vain harmia ja taakkaa, ja tilaisuuden tullen aioin tehdä asialle muutakin kuin vain miettiä sen ahdistavuutta. Olinhan sanonut jo lapsena, ettei minusta koskaan tulisi Ohdakemaan kuningasta. Eikä tullutkaan, Luojan kiitos.

LUKU I

Kolmisen vuotta tuon Ohdakemaata koetelleen, Neljän Valtakunnan Sodan jälkeen, ollessani noin kahdeksantoistavuotias miehenalku, matkasin Argillan valtakunnan puolella kahden toverini, Argillan kuningassukuun kuuluvan Ayrton Cedrikinpojan ja Eteläisen Ruhtinaskunnan ruhtinaan pojan, Reguelin, kanssa. Reguel Reuelinpoika oli ollut Warginmaassa, sisarensa luona, sotaa paossa. Sodan jälkeen hän oli palannut Ohdakemaahan ja asettunut asumaan isänsä Reuelin sukulinnaan huolehtiakseen osaltaan isänsä osuudesta Ohdakemaan hallinnossa, ainakin nimellisesti. Reguelin pikkuveli Ilja Reuelinpoika oli lähetetty vieraaksi Argillan hoviin. Reguelin isä oli minun äitini serkun, Nathanaelin, velipuoli, millä tosin ei ollut paljoakaan sukulaisuusmerkitystä ainakaan Ohdakemaan kruununperimysjärjestyksen kannalta. Warginmaassa Reguelia pidettiin korkea-arvoisena sisarensa Julienan kautta, koska Juliena oli kruununprinssi Jaquelin puoliso, mutta Reguel ei piitannut moisesta asemasta eikä halunnut jäädä Warginmaahan; hän halusi mieluummin asettua elämään Ohdakemaahan, kotiseudulleen, isänsä suvun linnaan.

Olimme olleet kaikki kolme; siis minä, Reguel Reuelinpoika ja Ayrton Cedrikinpoika, aseenkantajakoulutuksessa Ohdakemaan Itäisen Vuoriston sotilaallisessa tukikohdassa, Itäisessä linnakkeessa. Ayrton oli lähetetty sinne Argillan hovista, koska joku hänen lukuisista sedistään oli ollut jonkin aikaa Argillan lähettiläs Ohdakemaan kuninkaanlinnassa. Minä olin meistä kolmesta nuorin, mutta asemaltani korkea-arvoisin. Suoritin aseenkantajakoulutustani nopeampaa tahtia kuin he kaksi, koska minulle piti ehtiä opettaa paljon muutakin kuin taistelutaitoja, jotta olisin kelvollinen kruununperijä ja varakuningas isovelipuolelleni Rowenille.

Olimme pitäneet taukoa palveluksesta joitakin viikkoja tuona kesänä, ja kesän lopulla, ennen kuin meidän kunkin olisi palattava palvelukseen omille tahoillemme, lähdimme Ayrtonin pyynnöstä saattelemaan häntä käymään hänen perheensä luona, Argillan hovissa. Velvollisuudentuntoisena tarkoitukseni oli tietysti tervehtiä samalla myös sisartani Rodwenaa, jota en ollut tavannut pitkään aikaan. Olimme tehneet matkaa Argillan suuntaan varsin verkkaisesti, jopa päiväkausia, koska meillä ei omasta mielestämme ollut kiire minnekään. Reguel tosin kaipaili jo käymään kotonaan lukuisten koiriensa takia, mutta hänen piti käydä tervehtimässä pikkuveljeään Argillan kuninkaanlinnassa. Ayrton taas olisi mieluiten kierrellyt majataloja ja kylän kapakoita kuin mennyt tapaamaan äitiään ja sisartaan. Hänen isänsä oli kuollut sodassa, ja hän oli velvollinen huolehtimaan äitinsä ja pikkusisarensa hyvinvoinnista.

Oma motiivini hitaaseen matkantekoon oli viivyttää paluutani kotiini, Ohdakemaan kuninkaanlinnaan, koska en oikeastaan ollut viihtynyt siellä lainkaan, ainakaan enää Neljän Valtakunnan Sodan jälkeen, kun vanhempani olivat lähteneet Warginmaahan. Kun Rowen oli joutunut ottamaan kruunun harteilleen, minä olin saanut harteilleni kruununprinssin velvollisuudet. Olin siis suorastaan vältellyt kuninkaanlinnassa oleskelua ja viettänyt mahdollisuuksien mukaan aikaani melkeinpä missä tahansa muualla kuin siellä; kuten Reguelin kanssa Ristikallion linnassa tai Reuelin linnassa, tai Itäisen Vuoriston syrjäisissä majapaikoissa. Nuorempana olin viihtynyt kirjakääröjen ja karttojen parissa, mutta ehkäpä sota olikin jollain tapaa havahduttanut minut ulos sisäisestä maailmastani. Ja toisaalta, olinhan tutkinut karttoja ja kerännyt tietoa maailmasta suunnitellen juuri sitä, että jonakin päivänä lähtisin omin silmin tutkimaan tuota kaikkea, mitä maailmassa tiedettiin olevan.

Mutta varsinainen tarinani alkaa hetkestä, jolloin elämässäni alkoi tapahtua asioita, jollaisia en olisi ikinä osannut kuvitella tapahtuvaksi. Kaikkeuden Luojan johdatuksesta me kolme törmäsimme tilanteeseen, jota emme voineetkaan noin vain sivuuttaa, ja erään ihmisen osuminen polullemme alkoi ohjata minunkin elämäntarinaani, halusinpa sitä tai en.

Oli loppukesän hämärtyvä ilta; viileä usva peitti jo metsänreunaa, ja laskevan auringon viimeinenkin punerrus oli häviämässä rinteen taakse. Olimme aikeissa pysähtyä erääseen pieneen kylään, jossa yöpyisimme matkallamme Argillan kuninkaanlinnaan. Meillä olisi tavallaan ollut jo kiire, jos olisimme halunneet varmistaa pääsevämme yöksi majataloon, mutta jokin sai minut viivyttelemään, ja pysähdyin katselemaan maisemaa. Kylään oli vielä jonkin matkaa, eikä lähistöllä ollut asutusta. Kuulimme suden ulvovan, ja koska oli tyyntä, ääni kantautui kauas ja kaikui läheisen matalanhuippuisen vuoren rinteiltä. Toinen susi yhtyi ulvontaan. Minä ja Reguel jäimme kuin lumoutuneina kuuntelemaan tuota ääntä, mutta Ayrton oli levoton.

Hitto, se nyt vielä puuttui, että sudet tulevat säikyttelemään ratsujamme, hän manasi. Kiirehditään asutuksen pariin ennen kuin ne tulevat lähemmäs…

Äh, eivät ne meitä ahdista! Tuollahan on lampaita, joten ehkä ne aikovat saalistaa niitä, Reguel totesi. Mutta onpa outoa, että ne ovat näin lähellä tietä! En ole ikinä nähnyt täällä susia…

Niin, totta, en muista edes kuulleeni, että täällä liikkuisi susia, sanoin itsekin. Ulvonta lakkasi, ja oli jonkin aikaa aivan hiljaista. Äkkiä Ayrton liikahti kuin pelästyen, ja hänen ratsunsa hirnahti levottomana. Näimme metsän puolella kaksi kiiluvaa pistettä. Ne hävisivät kuitenkin pian varjoihin, mutta samassa tien toisella puolen näkyivät toiset kiiluvat silmät. Ayrton karjaisi pelästyneenä, mutta Reguel rauhoitteli häntä hieman huvittuneena.

Älä pelkää, ystävä hyvä, nehän vain tarkistivat, mitä me aiomme, hän sanoi. Nyt ne menevät jo pois…

Mutta ne kulkevat edellämme metsän puolella ja saattavat vaania meitä tuolla metsikön reunassa, Ayrton sanoi ärtyneenä.

Miksi ne meitä vaanisivat, kun tuolla on lampaita? Reguel kysyi nauraen ja viittasi kädellään maisemaa edellämme. Tieltä avautui kauniin utuinen näkymä loivalle vuorenrinteelle. Metsikön takana oli niitty, jossa näkyi lampaita ja paimen. Paimen nosti viittansa hupun päänsä suojaksi ja heilautti sauvaansa niin että lammaskatras lähti liikkeelle. Ehkä hänkin oli huomannut sudet ja lähtenyt viemään lampaitaan turvaan. Lampaat seurasivat häntä, kun hän kulki rinnettä alaviistoon, kohti metsää, jonka ohitse myös meidän tiemme kulkisi.

Kuu oli noussut, ja sen edessä leijui usvapilviä. Oli nyt aivan hiljaista. Susia ei enää näkynyt eikä kuulunut. Tunnelma oli hyvin outo, vaikka kaikki oli samalla hyvin kaunista. En osaa selittää, mistä tiesin, että pian tapahtuisi jotakin hyvin epätavallista. Paimen katraineen lähestyi tietä samaa tahtia kuin me lähestyimme metsikköä, jonka laitaa hän oli kulkenut. Joku pienemmistä lampaista määkäisi, ja pienikokoinen paimen kääntyi katsomaan, oliko se jäänyt jälkeen muista. Saatoin erottaa, että paimen oli viittansa alla varsin hento, olemukseltaan nuoren pojan kaltainen. Hän piti päätään kumarassa ja jäi tarkoituksella odottamaan, että kulkisimme hänen ja lammaslauman ohitse. Hetken mielijohteesta päätin kuitenkin pysäyttää ratsuni ja puhutella häntä.

Hei, tiedätkö sinä, mahtaako seuraavan kylän majatalo olla enää auki näin myöhään? kysyin Argillan kansanmurteella, jota olin siellä liikkuessani oppinut. Paimen kääntyi hivenen sivullepäin, ikään kuin olisi pelästynyt minua, ja rykäisi matalalla äänellä.

Luulen että on, hän sanoi. Ääni oli miespuolisen ääneksi melko heleä; hänen täytyi olla hyvin nuori poika, melkein lapsi vielä. Ayrton ohjasti ratsunsa viereeni ja katsahti minua ärtyneenä.

Josha, miksi ihmeessä sinä rahvasta jututat? Minulla on jo nälkä, jatketaan matkaa! hän hymähti. Kiireesti nyt, ennen kuin ne sudet tulevat takaisin!

Aika myöhään olet liikkeellä lampainesi, sanoin nuorelle paimenelle, välittämättä Ayrtonin kärsimättömyydestä. Näimme äsken susia. Onko sinulla pitkä matka kotiin?

Ei enää! Olen jo melkein perillä, enkä todellakaan pelkää susia, paimen sanoi välttelevästi. Hän kuitenkin selvästikin pelkäsi meitä, eikä ihme; meitä oli kolme, saatoimme olla rosvoja tai muuten huonotapaisia nuoria miehiä, ja hän oli hentorakenteinen, yksin, ja aseeton. Myös Reguel siirtyi ratsuineen lähemmäs, katsellen paimenta ystävällisen uteliaana.

No, mehän voimme saatella sinut perille. On turhan vaarallista kuljeskella yksin! Eikö näillä tienoilla muka liiku yöaikaan lammasrosvoja? Reguel kysyi naurahtaen. Hän oli hyvin miellyttävän näköinen nuorimies, eikä kukaan yleensä pelännyt häntä, jos hän vain halusi käyttäytyä ystävällisesti. Mutta hän oli puhunut ylhäisten kielellä, enkä ollut varma, ymmärtäisikö paimen häntä. Mutta hämmästyksekseni paimenpoika vastasi hänelle; käyttäen sekakieltä, jota argillalainen palvelusväki puhui, koska palvelusväen piti tietysti opetella ymmärtämään isäntäväen puhetta.

Enpä ole kuullut rosvoista, paimen totesi hämmentyneellä äänellä. Mutta kiitos vain, olen tosiaankin ihan kohta perillä!

Puhut hämmästyttävän sivistyneellä nuotilla, totesin suorastaan epätavallisen juttelunhaluisesti. Käyvätkö paimenet näillä main ilmaisessa puheopissa, vai oletko sinä joku ylimysperheen nuori karkulainen, joka yrittää tienata elantoaan paimenen hommissa? Vai oletko ollut palvelijana ylimysperheessä?

Se olisi turhan pitkä tarina, paimen totesi liikehtien levottomasti ja selvästi vaivautuen kysymyksestäni. Reguel oli myös tajunnut, että paimen puhui sekakieltä, ja katsahti minua kohottaen kysyvästi kulmiaan. Hänestäkin oli outoa, että lammaspaimen puhui niinkin sivistyneesti. Tiesin, että Reguelin uteliaisuus oli hyväntahtoista; hän halusi aivan aidosti auttaa kohtaamiaan apua tarvitsevia ihmisiä, toisin kuin esimerkiksi Ayrton, jolla oli tapana auttaa vain silloin, kun siitä oli hänelle itselleen jotain etua.

Jos kotimatkasi onkin pidempi kuin annat ymmärtää, kuulisimme mielellämme sinun tarinasi, samalla kun saattelemme sinua, Reguel totesi ystävällisellä äänellä. Se auttaisi meitäkin pysymään loppumatkan hereillä, ja pitäisi sudet varmemmin loitolla lampaistasi!

Ayrton äännähti tuskastuneena, mutta katsahdin häntä varoittavasti. Tiesin, että olisi tapahtumassa jotakin erikoista. Ensin se oli ollut vain aavistus mieleni sisällä, mutta hetki hetkeltä se oli muuttumassa varmuudeksi siitä, ettei meidän pitäisi kiirehtiä.

Olen todellakin jo melkein kotona! Voitte aivan hyvin jatkaa matkaanne, paimen mutisi kiusaantuneena, katsomatta meitä suoraan. Selviän kyllä yksin, kuten yleensäkin!

Eipä meillä ole yhtään mikään kiire, Reguel totesi sinnikkään hyväntuulisesti. Voimme aivan hyvin kulkea seuranasi ja turvanasi! Rajakylässä sanottiin, että argillalaiset metsärosvot olivat viime viikolla tappaneet yhden paimenen ja vieneet monipäisen lauman. Sinullahan pitäisi olla koira turvanasi! Mutta koirat, etenkin hyvät sellaiset, ovat tietysti arvokkaita, eikä köyhällä väellä ole varaa hankkia sellaisia… Olisinpa arvannut, että täällä kaivataan laumanvartijaa! Olisin mielelläni kuljettanut omia koiriani mukanani, ja yksi niistä olisi ollut varsin kelvollinen lammaspaimenen kumppaniksi!

Reguel, emme kaipaa nyt mitään koirapuheita! Jos haluat leikkiä auttavaa ritaria, älä viitsi höpöttää koirista, Ayrton huoahti. Saatellaan nyt vain poika kotiinsa, lampaineen päivineen, mutta mieluummin ilman niitä koirajuttujasi!

Reguel naurahti sen kummemmin pahastumatta Ayrtonin sanoista, ja odotimme, kun paimen ajoi lammaskatraansa tielle. Jatkoimme matkaa jonkin aikaa, verkkaisesti lammaslauman vierellä ratsastaen. Paimen ei kuitenkaan puhunut oikein mitään, vaikka Reguel yrittikin uudelleen jutella jotakin hänelle; ilmeisesti nimenomaan koirista, joita käytettiin laumanvartijoina tai lampaitten paimentamiseen. Reguelin kiinnostus koiriin oli toisinaan uuvuttavaa, enkä saanut selvää, kuunteliko paimen häntä lainkaan, koska hän näytti tarkkailevan koko ajan lampaitaan.

Kun yksi lampaista meinasi lähteä tieltä kauemmas, paimen liikahti nopeasti ohjaamaan sitä sauvallaan, ja hänen huppunsa valahti alemmas. Hupun alta paljastui pitkä palmikko. Hän yritti työntää palmikkonsa äkkiä takaisin hupun sisään ja nostaa hupun uudelleen hiustensa peitoksi, mutta nähdessään minun katsovan itseään hän häkeltyi ja pysäytti kätensä liikkeen. Ja siinä vaiheessa Reguelkin huomasi saman kuin minäkin, keskeytti koirapuheensa, ja muutti käytöstään tilanteen vaatimalla tavalla. Hän oli siinä asiassa isäänsä Reuelia taitavampi; ilmeisesti hänen äitinsä Iliana oli hovineitona ollessaan oppinut sujuvasti ystävällisiä ja kohteliaita tapoja.

Olen pahoillani, mutta luulimme sinua nuoreksi pojaksi! En olisi käyttäytynyt niin tuttavallisesti, jos olisin tiennyt, että olet neito, Reguel totesi pahoittelevalla, mutta edelleen hyvin ystävällisellä äänellä. Suonet anteeksi! Toivottavasti emme pelästyttäneet sinua, tai loukanneet sinua tuttavallisuudellamme!

Ette Te ole loukannut minua millään tavoin, paimentyttö sanoi nopeasti. Kiitokset ystävällisyydestänne, mutta meidän lienee parasta kääntyä nyt eri teille! Tämä polku vie kotiini, ja saan kyllä lampaani ajetuksi sinne…

Puhut niin hämmentävän sivistyneesti, että minun on vaikea uskoa, että olet maalaistyttö! Olet varmasti ollut joskus ylhäisessä perheessä palvelijana, niinhän? Reguel totesi uteliaan innostuneesti. Ja minusta on melkeinpä vastuutonta antaa sinun kadota tuonne pimeään metsään, kun en edes tiedä, millaiset olot sinua kodissasi odottavat! Onko sinulla monta sisarusta siellä, nälkäisinä ja hädissään odottamassa sinua? Eikö olisikin paljon helpompi huolehtia lampaista, jos sinulla olisi koira? Jos olisin arvannut, että joku kaipaisi niin kipeästi koiraa, olisin toden totta tuonut sellaisen kotoani saakka! Ehkä voisin haetuttaa sellaisen sinulle?

On totta, että koira helpottaisi niin työtäni kuin omaakin oloani, mutta älkää ottako sitä omaksi murheeksenne kuitenkaan, hyvä herra, neito sanoi varsin vaivautuneena. Minun on nyt mentävä, ennen kuin emäntäni huolestuu. Hyvästi vain…

Hän kiirehti johdattamaan lampaansa polulle, joka erkaantui tieltä metsän suuntaan. Katsahdin Reguelin hämmentyneitä kasvoja, ja hetken päähänpistosta huusin kuitenkin paimentytön perään. Hän pysähtyikin ja kääntyi katsomaan taakseen, ja ohjasin ratsuni hänen viereensä, kauemmas toisista, ja kumarruin hänen puoleensa.

Mikä sinun nimesi on? kysyin, vaikken tiennyt itsekään, miksi sellaista kysyin. Minulla ei todellakaan ollut tapana kysellä tapaamieni neitojen nimiä. Tyttö nosti katseensa minuun, enkä ikinä unohda sitä tunnetta, joka minussa heräsi, kun kuulin hänen vakavat sanansa.

En tiedä miksi kysytte sitä, mutta Jiska se oli alkujaan, mutta eipä minua sillä nimellä täällä kutsuta, tyttö huoahti. Hyvästi, ja Luojan siunausta teille!

Hän kääntyi toisaalle ja jatkoi kulkuaan aivan kuin haluten paeta pois meidän luotamme, mutta minä jäin niille sijoilleni suorastaan jähmettyneenä. Ayrton ja Reguel ilmaantuivat viereeni, mutten saanut sanottua heille sanaakaan.

Tyttönenkö se olikin? Ayrton huudahti, kun paimentyttö oli kiirehtinyt metsän puolelle. No, jos olisin tiennyt, olisin ollut auttavaisempi!

Varsin sievä tyttö, erikoisen sievä, ja hienostunut ja ilmeisen älykäskin! Reguel totesi nauraen hyväntuulisesti. Jos hän olisikin ylhäinen neito, minusta tulisi varmasti hänen ikuinen ihailijansa! Niin kaunispiirteinen, ja silti vahva ja käytännöllinen! Kummallista, että noin hienostuneen näköinen tyttö pärjää tällaisissa oloissa… Mitä sanoitkaan hänelle, Josha? Et kai vain ehdottanut hänelle mitään sopimatonta?

Minä olin yhä sanaton; olin järkyttynyt ja mykkä ihmetyksestä, enkä voinut vastata Reguelille mitään; pudistin vain päätäni. En rohjennut sanoa ääneen, mitä ajattelin, enkä tiennyt, uskaltaisinko todella edes ajatella sitä mitä mieleeni oli noussut. Tiesin itse vain yhden tyttölapsen, joka oli nimetty Jiskaksi. Tavallinen väki tosin antoi joskus lapsilleen ylimysten nimiä, mutta saattoiko olla sattumaa, että juuri tuon kohtaamamme tytön nimi oli Jiska? Enoni Josia oli aina muistuttanut minua siitä, ettei mikään elämässä ole sattumaa. Kaikki on Korkeimman Viisauden, Kaikkeuden Luojan käsissä. Josian mielestä ei siis olisi ollut sattumaa sekään, että pysähdyimme juuri sillä hetkellä juuri sen niityn kohdalle, niin että tapasimme sen paimenen, ja paimen paljastuikin tytöksi, ja että julkenin vielä vastoin tapojani udella tytön nimeä, ja tytön nimi olikin Jiska…

Sodan jälkeen kaikki kynnelle kykenevät olivat etsineet sitä tuntemaani Jiska- nimistä tyttöä. Hän oli ollut noin viidentoista kadotessaan perheensä luota. Häntä oli etsitty jokaisesta Ohdakemaan kolkasta ja Argillan puolelta; kaikkialta, minne hän vain olisi saattanut etsiytyä, jos hän oli muistanut, kuka oli ja mistä oli lähtöisin. Jiska olisi voinut pyytää apua löytääkseen takaisin perheensä luo. Hän olisi voinut kertoa, kuka oli, ja löytäjä olisi saanut ruhtinaallisen palkkion hänen palauttamisestaan perheensä pariin…

Se, ettei tyttöä löydetty eikä kukaan tuonut häntä kotiin, vaikka etsinnät aloitettiin jo sodan aikana, merkitsi monen mielestä sitä, että tyttö oli kuollut. Olisihan sen ikäinen tyttö tiennyt, mistä on kotoisin ja kenen luo hänet piti palauttaa. Monet ajattelivat, että Jiska Nathanaelintytär oli saanut surmansa väkivaltaisesti tai sitten kuollut nälkään tai kylmään, tai että petoeläimet olivat surmanneet hänet, jos hän oli harhautunut Itäisen Vuoriston tai Argillan metsiin Molcavarathian sotaväkeä paetessaan. Etsinnöistä oli luovuttu vähitellen. Ehkä joku rahapalkkiota havitteleva vielä kyseli häntä siellä ja täällä, muutenkin kuljeskellessaan, mutta kukaan muu kuin hänen äitinsä, ruhtinatar Jelisepa, tuskin oikeasti uskoi, että tyttö saattaisi vielä olla elossa.

Ja miten tämä kaikki liittyy minuun ja minun hetkelliseen puhekyvyttömyyteeni; se minun lienee syytä selittää, koska ei ole helppo ymmärtää, mitä merkitystä tuon kadonneen neidon löytymisestä voisi minulle itselleni olla. Ei ollut kyse siitä, että olisin elätellyt romanttisia toiveita tuon tytön suhteen tai havitellut ruhtinaallista löytöpalkkiota, tai kunniaa ja mainetta huonon maineeni kohentamiseksi Ohdakemaan kansan silmissä. Minulla oli omasta mielestäni hyvin perusteltu syy toivoa tuon kyseisen neidon elävän ja palaavan perheensä pariin. Ja se syy liittyi omaan hankalaan asemaani kruununperijänä. Kadonnut Jiska-neito olisi äitinsä kautta Ohdakemaan aiempaa kuningassukua. Ja jos hänen äitinsä jonakin päivänä vaatisi valtakunnan kruunua omalle suvulleen, siis, pojalleen tai tyttärelleen, minä olisin vapaa asemastani.

Minun näkökulmastani ongelma oli ollut siinä, että hyvin tuntemani Jethan Nathaninpoika oli luonteeltaan sitä laatua, ettei ikimaailmassa haluaisi kuninkaaksi. Mutta hänen sisarensa oli kuulemma ollut toisenluontoinen; voimakastahtoisempi ja rohkeampi. Jos tuo neito olisi saanut kasvaa perheensä luona, hänestä olisi voinut kehittyä jopa kruununperijäksi kelvollinen, vahvaluontoinen ja vakaumuksellinen ihminen. Hän olisi ehkä halunnut vaikuttaa asioihin ja käyttää valtaa voidakseen muuttaa asioita. Ja jos hänen äitinsä olisi tunnistanut hänen tarpeensa, hän olisi voinut vaatia kruunua tyttärelleen. Mutta kun tytär katosikin, näytti ilmeiseltä, että kruunu pysyisi Rodolfin suvussa. Niinpä minä joutuisin seuraavaksi sen kannatteluvuoroon, kun veljeni saisi hommasta tarpeekseen, tai sitten surmansa jonkun uhmakkaan kansalaisen tai Mormessan kätyrin kynsissä.

Ja nyt, aivan yllättäen, olin tavannut suunnilleen oikean ikäisen ja oikean nimisen neidon, joka puhui ylhäisen väen kieltä. Oli täysin mahdollista, että hän olisi kadonnut Jiska, joka oli ehkä vain menettänyt muistinsa, eikä siksi ollut etsiytynyt takaisin kotiinsa. Toisaalta hän tietysti saattoi olla joku maalaiskylän tyttö, joka oli nimetty Ohdakemaan kuningassuvun jälkeläisen mukaan, mutta miksi hän sitten puhui niin sujuvasti ylhäisten kieltä?

Saattoihan hän tosin olla sellainen tyttö, jonka vanhemmat halusivat hänen esittävän kadonnutta Jiskaa, siinä toivossa, että rikastuisivat toisten hyväuskoisuuden varjolla. Olihan sellaistakin nimittäin tapahtunut sodan jälkeen. Parikin Argillasta kotoisin olevaa neitoa oli kuulemma yrittänyt esittää kadonnutta Jiskaa, mutta tietenkään kukaan ei ollut onnistunut huiputtamaan hänen vanhempiaan. Mutta jos tuo paimentyttö olisi huijari, miksi hän sitten olisi yhä paimenena, eikä hakeutunut ylhäisten pariin esittämään väitteensä, että on Jiska Nathanaelintytär? Olisiko hän muka osannut juonikkaasti järjestää juuri oikean hetken tulla löydetyksi, ja vieläpä ohdakemaalaisten ylimysnuorukaisten nenän edessä?

Jelisepan tytär oli ollut hyvin paljon äitinsä näköinen, ja hänen äitinsä suku oli kotoisin Warginmaasta, jossa ihmiset olivat hieman erilaisia piirteiltään kuin lännempänä. Jiskalla oli ollut punertavan ruskeat hiukset, hieman vinot silmät, pitkähkö, matala nenä ja soikeat kasvot. Hänen äitiään pidettiin erikoisella tavalla kauniina, ja tytöstä oli kuulemma ollut kasvamassa yhtä viehättävä. Olin itse nähnyt nuoren Jiskan vain pari kertaa, eikä hänen katselemisensa ollut tuolloin kiinnostanut minua vähääkään. En siis oikeastaan edes muistanut tarkoin, miltä nelitoistavuotias Jiska oli näyttänyt. Hänen äitinsä piirteet muistin kyllä paremmin, koska hänet olin tavannut useamman kerran sodan jälkeen, aina Reguelin kanssa Ristikallion linnassa käydessäni. En kuitenkaan ollut katsellut tapaamaamme paimentyttöäkään kovin tarkoin, ja oli ollut hämärää. Reguel oli kyllä todennut paimentytön sieväksi, mutta itse en ollut nähnyt tyttöä niin selvästi, että olisin erottanut hänen kasvonpiirteitään kunnolla. Saattaisinko tunnistaa hänessä jotakin tuttua, jos voisin katsella häntä päivänvalossa ja lähempää?

Havahduin ajatuksistani. Koska en ollut vastannut Reguelille, hän oli alkanut puhella jo jotakin muuta, ja Ayrton tuhahteli jo kärsimättömästi ja valitti nälkäänsä. Totesin heille jotakin väsymyksestäni, ja jatkoimme hiljaisina matkaamme kohti lähintä kylää. Ja siinä matkatessamme tein päätöksen, että etsisin tuon paimentytön käsiini uudelleen. Halusin vähintäänkin todeta aivan varmaksi, ettei hän ollut se sodassa kadonnut ylimysneito. Miksipä Jiska Nathanaelintytär olisikaan jossakin resuisena paimentyttönä, jos hän tietäisi olevansa ruhtinassukua ja olisi täysissä järjissään? Itse tosin pidin täysin mahdollisena, että ihminen voisi mennä jollain tapaa sekaisin, jos kokisi jotakin hyvin järkyttävää. Sodan melskeessä eksynyt tyttö olisi aivan hyvin voinut menettää muistinsa ja jäädä sen vuoksi harhailemaan jonnekin, vaikkapa vuosikausiksi, tietämättä minne edes haluaisi mennä…

Kun saavuimme kylään, majatalo oli onneksi vielä avoinna, ja saimme yläkerrasta yhteisen huoneen, joka oli varattu ylhäisemmille vieraille. Ayrton jäi tapansa mukaan alakertaan nauttimaan olutta, minä luin kynttilän ääressä muutaman sivun Vaeltajaveljien tekstejä kääröstä, jota pidin aina mukanani, ja Reguel hyräili puoliunessa itsekseen ja mutisi jotakin koiristaan. Ajatukseni harhailivat vielä keskiyölläkin, ja nukuin varsin huonosti.

Aamulla, kun söimme aamiaista, Reguel ja Ayrton olettivat meidän jatkavan pian matkaa kuninkaanlinnaan, mutta minä viivyttelin. En aikonut lähteä kylästä ennen kuin olisin kysellyt paikallisilta ihmisiltä, tuntisivatko he ketään tyttöä, joka paimensi lampaita hieman idempänä tuosta kylästä, jossa oli vielä hieman ylänköisempää maastoa. Aloitin kyselyni majatalon isännästä.

Jos tarkoitat sitä tienoota kuninkaanlinnan tien ja Cedrikien sukulinnaan johtavan tien välillä, sitä siis, joka on sen matalan vuoren kupeessa ja karumpaa kuin tien eteläpuolella, niin eipä siellä paljoa paimenia ole! isäntä totesi verkkaisesti. Lampaille on parempia maita lähempänä kuninkaanlinnaa…

Niin mutta kuljimme siitä ohi viime yönä, ja se paimen kulki osan matkaa tietä myöten, ja lähti sitten taas metsän puolelle… Jonkin matkaa ennen tämän kylän asutuksen alkamista, selitin hieman tuskastuneena. Eikö siellä muka ole ketään lampaankasvattajaa?

Ai niin, onhan siellä se Humbalt-vainaan eukko! Mutta ei sillä mitään tyttöä ole, yksi nuori poika vain! Sen eukon kasvattipoika se on, jos olette jonkun paimenen nähneet tien pohjoispuolella! Ei sillä alueella muitakaan paimenia ole, ja Humbalt-vainaan eukko on sekopää, joka lyö kepillä, jos joku sinne eksyy, majatalonpitäjä selitti naurahtaen. Huhutaan, että se tappoi aikoinaan miehensä ja lapsensa, ja on piilotellut virkavaltaa siitä saakka… Mutta ei sitä kukaan uskalla ottaa kiinni! Sillä on niitä pahan voimia… Se kun katsoo pahalla silmällä, niin sairastuu ja kuolee, kuulemma!

Isäntä nauroi hampaat vilkkuen ja hengitys pihisten, ja katsoin häntä vähän oudoksuvasti.

Tuota, mutta sillä eukolla siis on lampaita, ja kasvattipoika, joka paimentaa niitä? totesin kysyvästi. Tulevatko he toimeen niillä lampailla?

Eihän sillä ole niitä lampaita kuin tusina tai pari… Henkensä pitimiksi vain… Ei niin vähillä lampailla rikastu, etenkin jos kuluttaa saman tien kaiken mitä villasta saa, isäntä selitti. Mutta se poika kävi juuri eilen täällä kysymässä muulia. Aikoisi muka ostaa muulin itselleen, mutta eihän sillä ollut tarpeeksi rahaa! Mistä se rahaa saisi, kun eukko juo kaiken minkä ne saavat villoista ja lihasta hankituksi?

Juo? toistin kysyvästi. Majatalon isäntä nauroi taas, nyt kumeasti ja vatsa hytkyen, ja minulla alkoi ärsyttää yhä enemmän.

Niin, juo, ja hulluhan se eukko on muutenkin! Poikaparka ei varmaan kauan kestä elossa semmoisessa pidossa. Laihahan se on, kaitaleukainen, hento kuin tyttö, ja kävelee pitkin seiniä niin kuin pelkäisi katon romahtavan päälleen!

Eikö siellä siis asu ketään muita? kysyin huoahtaen.

Ei, se eukko vain, ja ne lampaat! Ellei sitten jotain haamuja ja pahoja otuksia, kuten väki pelkää! No, en tiedä, mihin se poika sitä muulia olisi tarvinnut! Ehkä se aikoo jättää koko eukon hökkeliinsä kuolemaan, isäntä röhäisi, irvisti ja naurahti. Joutaisi jättääkin! Minäkin voisin sen pojan ottaa tänne, vaikka apulaiseksi tarjoilemaan olutta, niinhän se on soma, että saattaisi jotkut tykätä sellaisesta tarjoilijasta! Ja kunhan se kasvaa miehen mittaan, niin se saisi auttaa tallissa…

Kaipa se poika olisi jo kysynyt töitä teiltä, jos sellaiseen työhön haluaisi, totesin yrittäen olla irvistämättä.

No mutta eipä se eukko sitä minnekään päästä, vahtii kuin haukka! isäntä totesi. Hyvä että se poika kerran viikossa pääsee käymään torilla ja hakee täältä eukolle sen kokoisen oluttynnyrin kuin jaksaa kantaa. Poika-parka, sanon minä!

Eilenkö se poika viimeksi täällä kävi? kysyin mietteliäänä.

Niin, aamupäivällä! Se yritti sitä muulia kysellä, mutta en minä muulia mihinkään tikariin vaihda! Vaikka miten hieno tikari olisikin, ei se silti muulin arvoinen ollut, isäntä selitti ilmehtien hieman ahne pilkahdus silmissään.

Tikariin? Mistä se poika tikarin olisi saanut? kysyin hämmästyneenä.

Varastanut varmaan joltain ritarilta, isäntä nauroi. Humalaisiltahan on helppo varastaa! Minähän en tietenkään sellaista harrasta, mutta jotkut ehkä. Se poikakin varmaan hätäänsä saattaa joskus lakia kiertää, mutta en minä sitä siitä hirttäisi, jos se silloin tällöin pihistää maahan pudonneita juureksia torikauppiaalta… No, joka tapauksessa, vaikka oli siinä tikarissa jotain hopeaista koristetta, en minä ota varastettua tavaraa vastaan, oli hopeaa vaikka miten paljon! Olen sentään rehellinen mies!

Niin varmaan olettekin, totesin yskäisten. Millaista hopeaa se oli, se tikari?

No vanhaa, ehkä joku perintöesine, isäntä murahti. Näytti semmoiselta, ettei sillä ole kuin tunnearvoa…

Mutta poika ei siis saanut sitä muulia ostetuksi, sanoin, huoahdin taas itsekseni, että rauhoittuisin, ja katsoin isäntään uudelleen, yrittäen vaikuttaa huolettomammalta kuin olinkaan. No, ehkä se poikaraukka pääsee joskus leveämmälle leivälle. Mikäs hänen nimensä muuten on?

Nimikö? No enhän minä tiedä, pojaksi se eukko häntä kuuluu aina huutelevan! isäntä totesi. Mutta voinpa minä hänelle sanoa, jos hän tänne vielä toisen kerran tulee, että eräs ylhäinen nuorimies on hänestä kiinnostunut! Nyt on muuten markkinapäivä, ties vaikka tulisi itse eukkokin käymään torilla…

Äh, enhän minä muuten hänestä ole kiinnostunut, kuin että jos hänestä vaikka olisi palveluspojaksi… Öö, siis tuttavalleni, mutisin vaivautuneena, käännyin ja palasin sitten tovereitteni luo majatalon pihalle, luultavasti isännän uteliaan katseen saattelemana. Reguel hymyili minulle hieman huvittuneena, Ayrton taas vaikutti väsyneeltä ja kohmeloiselta, eikä hänellä paljoakaan kiinnostanut minun tekemiseni sillä hetkellä.

Kyselit ilmeisesti sitä pojaksi pukeutunutta paimentyttöä? Reguel totesi virnistäen. Sitten sinua varmaankin kiinnostaa käydä torilla!

Torillako? Miten niin? kysyin hämmentyneenä.

No kun huomasin sen paimenen kulkevan ohitse äsken, rähjäisen eukon käsipuolessa! Reguel nauroi.

Todellako? totesin hiljaa, mutta kiihtyneenä. Tuletteko mukaani, vai menenkö yksin?

Tulemme mukaan, jos kerrot, mitä sinä hänestä haluat, siis, mitä aiot ja miksi? Reguel totesi kysyvästi, mutta virnistellen. En olisi uskonut, että tuolla tavoin yhtäkkiä kiinnostut jostakin tyttösestä! Olethan sentään Vaeltajien kasvattama nuorimies!

Minullakin on nähtävästi heikkouteni, sanoin naurahtaen. Ayrton seurasi meitä, joskaan ei kovin innostuneesti. Näimme pojaksi pukeutuneen, huppupäisen paimentytön ja köyryselkäisen eukon torin laidalla. Eukko kävi torikauppiaan kanssa äänekästä neuvottelua vihanneskorista ja kaloista, mutta tyttö katseli jonnekin sinne suuntaan, jossa myytiin hevosia ja muuleja. Arvelin, ettei eukko antaisi minun puhutella tyttöä kahden kesken. Olisi jotenkin saatava tyttö eukosta erilleen, tai eukko tytöstä, ja siihen tarvitsisin Ayrtonin apua.

Ayrton, ostahan olutnassakka ja mene puhuttelemaan tuota eukkoa! Keksi jotain, mistä hän kiinnostuu, niin ehdin vaihtaa sanasen tuon tytön kanssa, ilman että eukko huomaa mitään, pyysin varsin käskevällä äänellä, ja Ayrton totteli vastahakoisesti. Hetken päästä hän jutusteli eukon kanssa ja tarjosi tälle juotavaa olutnassakastaan. Paimentyttö oli siirtynyt lähemmäs hevoskauppiasta, selvästikin kiinnostuneena katselemaan hevosia tarkemmin. Pyysin Reguelia siirtymään tytön ja eukon väliin, niin ettei eukko heti näkisi, kun menisin tytön lähelle.

Hei, muistat kai minut? kysyin hiljaa, siirryttyäni aivan tytön viereen. Hän pelästyi, mutta kun hän nosti katseensa minuun ja näin hänen laajenneet silmänsä, pelästyin itsekin. Olin nähnyt tuollaiset silmät ennenkin; ne olivat ruskeanvihreät, kapeat ja tummanruskeiden ripsien reunustamat. Sitten hän laski nopeasti katseensa ja yritti vetäytyä minusta kauemmas. Tartuin häntä käsivarresta.

Minun on saatava puhua kanssasi, Jiska, jos se todella on nimesi! huudahdin hiljaa.

On se nimeni, mutta älkää sanoko sitä ääneen, hän sanoi hiljaa, mutta jännittyneellä äänellä. Kadun jo sitä, että tulin sanoneeksi sen Teille! Antakaa minun mennä!

Muistat kuitenkin nähneesi minut yöllä? Minä puhuttelin sinua ensimmäisenä, ennen kuin toverini alkoi jututtaa sinua…

Muistan tietenkin, mutten tiedä, mitä Te minusta tahdotte, hän puuskahti käyttäen virheettömästi sitä kieltä, jota sekä Argillan että Ohdakemaan ylhäiset ihmiset puhuivat. Minä en saa puhua kanssanne, enkä halua, että emäntäni huomaa Teidän puhuttelevan minua!

Ei hän huomaa nyt, sanoin, tartuin kevyesti hänen olkapäihinsä ja käänsin hänet katsomaan itseäni. Hän katsoi selkäni taakse sinne suuntaan, missä se hänen emäntänsä oli, mutta meidän ja sen eukon välissä oli jo useampiakin ihmisiä. Reguel oli järjestänyt meille toimivan näköesteen.

No, mitä Te minusta tahdotte? tyttö kysyi nyt hieman vihastuneella äänellä, kääntäen katseensa suoraan kasvoihini. Hän oli luultavasti jo ainakin minun ikäiseni neito, ehkä jopa hieman vanhempi, mikä täsmäisi Jiska Nathanaelintyttären iän kanssa. Kun hänen silmänsä osuivat minun silmiini, hänen ilmeensä muuttui ja hän häkeltyi voimakkaasti, niin että hänen poskensa punehtuivat, ja hän alkoi yskähdellä. Anteeksi, minun on todellakin mentävä…

Mutta haluan puhua kanssasi enemmän, ja rauhassa, sanoin hitaasti ja vakavana. Ymmärräthän? Minä olen Ohdakemaasta, ja sinä luullakseni haluaisit ostaa muulin, että pääsisit pois sen eukon luota?

Mistä Te sen tiedätte? hän huudahti epäluuloisena.

Majatalon isäntä kertoi, sanoin hymyillen hieman. Ja minä haluan auttaa sinua, jos vain sinä autat minua myös. Näytä, minkä ratsun haluat, niin ostan sen sinulle!

Minä en ole mikään sellainen neito, joka ottaa vastaan lahjoja tuntemattomilta miehiltä kyseenlaistamatta näitten tarkoitusperiä! hän puuskahti närkästyneellä äänellä. Punastuin tajutessani hänen ymmärtäneen tarkoitukseni väärin, mutta virhe oli minun; en olisi saanut edes ehdottaa moista selittämättä tarkemmin oikeaa tarkoitustani…

Anteeksi, en tarkoittanut mitään sellaista, sanoin nopeasti, toivoen, että hän huomasi nolostukseni ja luottaisi siihen, ettei minulla todellakaan ollut mitään sopimattomia aikeita. Tarvitsen sinulta vain tietoja, ja haluan auttaa sinua! Voitko luottaa minuun? En halua todellakaan mitään vahinkoa sinulle, päinvastoin!

Hän tuijotti minua taas hetken; sitten hän alkoi räpytellä silmiään ja veti henkeä, eikä saanut hetkeen sanaa suustaan. Jokin tunnekuohu oli vallannut hänet. Pelkäsin tehneeni korjaamattoman virheen pelästyttämällä hänen tiehensä, mutta sitten hän huokaisikin syvään ja laski katseensa rauhoittuneena.

Hyvä on. Te olette siis Ohdakemaasta? Luotan Teihin, tai ainakin Kaikkeuden Luojaan, hän sanoi hiljaa, vakavana. Tarvitsen rauhallisen ratsun, sillä siitä on todella pitkä aika, kun olen ratsastanut minkäänlaisella hevosella!

No, mennään katsomaan niitä hieman lähempää, kehotin varmistettuani, että Ayrton oli vieläkin jututtamassa sitä juomahaluista eukkoparkaa. Aidan lähellä neito osoitti muulia, joka oli lähimpänä meitä.

Tuo ehkä, se tuskin maksaa kovin paljon, hän sanoi vakavana. Naurahdin hiljaa.

Mutta se on liian vanha ja raihnainen, ei se kestä pitkää matkaa, eikä sillä pääsee pakoon takaa-ajajia, jos sellaisia lähtee perääsi! Anna minä valitsen sinulle ratsun ja tuon sen sinulle johonkin sopivaan paikkaan, sanoin nopeasti. Kävisikö illalla, siellä samassa kohdin, jossa tapasimme eilen?

Mutta minähän jäisin Teille velkaa! Hyvä ratsu on aivan liian kallis, eikä minulla ole varaa kuin muuliin, hän totesi kiivastuneena. Enkä ymmärrä edelleenkään, mitä Te tahdotte minusta! Ja kuka Te oikein olette? Miksette kerro minulle omaa nimeänne?

Ei sinun tarvitse ymmärtää vielä muuta kuin se, että jos todella haluat lähteä pois sen eukon luota, nyt on tilaisuutesi tehdä se! sanoin painokkaasti. Luota minuun! Teen sen, mitä vain voin puolestasi tehdä, hyvä Jiska, jos nimesi todella on Jiska!

Sillä nimellä minua on ennen kutsuttu, uskottepa sen tai ette, neito hymähti. Mutten halua jäädä velkaa kenellekään, etenkään tuntemattomalle, joka ei suostu kertomaan edes omaa nimeään! Ymmärtänette, ettei minun surkeassa asemassani ole helppoa luottaa muukalaisiin?

Ymmärrän kyllä, arvon neito! Ja kerron sinulle oman nimeni, kunhan tutustumme hieman paremmin. Etkä sinä jää velkaa minulle, koska ostan sinulle hevosen lahjaksi, totesin yrittäen vaikuttaa kohteliaalta, rehdiltä ja luotettavalta nuorukaiselta. En minä siitä liiaksi köyhdy… Harjoitan ihan liian vähän hyväntekeväisyyttä, joten olen tästä tilaisuudesta vain kiitollinen!

Poika, missä sinä olet? kuului kimeän nariseva ääni jostain väkijoukon takaa. Jiska säpsähti ja kääntyi katsomaan äänen suuntaan.

Minun pitää mennä… En halua joutua hänen kiukkunsa kohteeksi, hän sanoi nopeasti, melkeinpä hätääntyneenä.

Auringonlaskun aikaan samassa paikassa, jossa eilen tapasimme, niinhän? totesin vakavana. Saat siellä ratsusi, ja olen valmis auttamaan sinua, jos haluat lähteä mukaamme!

Hän ei sanonut enää mitään, vaan kiirehti ihmisjoukon läpi emäntänsä luo. Olin itsekin kiihtynyt, mutta yritin astella rauhallisen itsevarmana hevosmyyjän puheille. Katselin ja tutkin aikani hänen tarjoamiaan vaihtoehtoja, ja valitsin noin viisivuotiaan valkoisen tamman, joka vaikutti säyseältä ja terveeltä. Se maksoi melkoisen summan, mutta eihän minulla ollut rahasta puutetta. Reguel ja Ayrton löysivät minut hevoskauppiaan luota ja jäivät katselemaan hankintaani ihmetellen.

En tiennytkään, että aiot ruveta teettämään varsoja, Ayrton nauroi. Sievä tamma, mutta mitä ihmettä sinä sillä teet?

En minä teekään sillä mitään itse, vaan se on lahja eräälle neidolle, sanoin naurahtaen.

Ahaa! Ja mitähän pieni paimentyttö tekee hevosella, joka on niin hieno, että kelpaisi melkein prinsessallekin? Reguel virnisti.

Ratsastaa sillä, tietysti, sanoin naurahtaen. Tuskin tämä tamma paimentaakaan osaa, tai keittää eukolle ilolientä…

Ole nyt vakavissasi, Josha! Et kai sinä oikeasti ole ihastunut siihen paimentyttöön? Reguel kysyi vakavoituneena. Sinä olet sentään oikeasti kruununprinssi, ja se tyttö on joku orpo paimen, tai entinen palvelustyttö! Jos olisit yhtä huonotapainen kuin Ayrton, olettaisin, että aiot tehdä hänestä jalkavaimon, mutta sinut tuntien, en todellakaan ymmärrä, mitä aiot! Ethän sinä oikeasti voi antaa kuninkaallisia lahjoja tuollaiselle tuntemattomalle tyttöselle!

Et sinä ihan niin hyvin minua tunne, Reguel, sanoin hiljaa naurahtaen. Voi olla, että hänestä tulee jonain päivänä prinsessa, tai jopa kuningatar…

Voi ei, Josha, nyt sinä kyllä olet seonnut, lopullisesti!! Ayrton nauroi silmiään pyöritellen. Rakastuitko siihen pieneen, resuiseen tyttöseen? Meinaatko muka raahata sen reppanan Ohdakemaan kuninkaanlinnaan ja esitellä veljellesi morsiamenasi?

En tiedä vielä, mutta ainakin yritän tehdä oikein, ja auttaa häntä… Mutten aio selittää siitä sen enempää, koska sinä varsinkaan et sellaisesta edes ymmärrä! sanoin virnistäen.

Miten niin en muka ymmärrä? Kyllä minä rakastumisesta jotakin ymmärrän! Ayrton hymähti.

Tarkoitin, ettet ymmärrä siitä, jos joku haluaa auttaa jotakuta aivan epäitsekkäistä syistä! totesin huoahtaen. Se eukko on kuulemma väkivaltainen juoppo, ja haluan auttaa tytön pois hänen ylläpidostaan! Eikö siinä ole ihan tarpeeksi syytä ostaa neidolle hevonen, jotta hän pääsee pakoon sellaista kamalaa hirviötä?

No, kaipa siinä on, Ayrton naurahti. Mutta tuollainen hevonen maksaa sen verran, että hänen kuvittelisi osoittavan sinua kohtaan lämmintä kiitollisuutta! Etkö mukaan odota häneltä sellaista?

En odota mitään! huoahdin ärtyneenä. Vien tämän hevosen sille tytölle, tänä iltana. Ja voi olla, että lähdenkin itse saman tien paluumatkalle Ohdakemaahan, joten en ehkä tapaa sinua, Ayrton, ennen kuin jatkamme koulutustamme Itäisessä linnakkeessa…

Mutta Joshanan Rodolfinpoika, mitä oikeasti aiot? Reguel huoahti hieman tuohtuneena. Et kai aio matkustaa sen tytön kanssa kahden kesken? Eihän se ole sopivaa! En olisi uskonut sinusta, en tosiaankaan! Vaikka se neito onkin avuntarpeessa, ei ehkä ole hyväksi, että juuri sinä häntä autat, koska sinun saatetaan tunnistaa täälläkin Ohdakemaan kruununprinssiksi! Ihmiset saattava keksiä siitä jotain hölmöjä juoruja… Hän on varmaan jonkun kyläläisen äpärä, jonka hänen äitinsä on jättänyt eukolle orjaksi maksaakseen asian salaamisesta, eikä sinun kannata sekaantua sellaiseen…

No, eikö hänen asemansa ole silloin sitäkin säälittävämpi, ja hänen auttamisensa vielä tärkeämpää? kysyin.

Mutta Josha hyvä, aiheutat puheita ja pilaat maineesi, jos esiinnyt julkisesti hänen seurassaan! Reguel huudahti. Hänestähän näkee heti, ettei hän ole mikään arvokas ja nuhteeton neito, ja sellaisen seurassa oleskeleminen on sinun asemassasi olevalle nuorelle miehelle todella harkitsematonta…

Äkkiä hän oppii prinsessan tavoille, naurahdin. Saattepa nähdä!

No, ihan sama minulle, mitä teet, mutta minun pitäisi käydä edes näyttäytymässä äidilleni! Ayrton totesi huoahtaen. Hän odottaa minua jo, ja minun pitäisi muka auttaa järjestämään sulhanen sisarelleni, mahdollisimman pian…

Mutta mitä oikeasti aiot tehdä sille tytölle, Josha? Reguel kysyi huolestuneena.

Ainakin lahjoitan hänelle hevosen, jos hän haluaa lähteä pois sen eukkopahan luota, sanoin rauhallisesti.

Ja sitten hän ratsastelee hienolla tammallaan pitkin poikin Argillaa, vai? Ayrton murahti.

Ei, vaan toivoakseni hän ratsastaa samaan suuntaan kuin minä! Kunhan tutustun häneen vähän paremmin, tiedän mitä teen hänen kanssaan, selitin hymyillen hieman. Reguel vain pudisteli päätään hämmentyneenä, ja yritti ehkä hymyillä viestiäkseen olevansa edelleen ystäväni, vaikkei ymmärtänytkään minua. Mutta Ayrton alkoi näyttää epäluuloiselta; ehkä hän aavisteli, etten syystä tai toisesta kertonut hänelle kaikkea mitä itse tiesin, tai ajattelin…

Et kai oikeasti aio ottaa häntä mukaasi Ohdakemaahan? hän tivasi katsoen minua vakavoituneena.

En tiedä vielä, totesin naurahtaen. "Mutta voihan olla, että todellakin rakastun häneen ja otan hänet mukaani.