Papin pikku tyttö

asukkaista.

1

He painautuivat toisiaan vasten kahden pelästyneen jäniksen lailla. Turvallisuus, jota he olivat aiemmin siinä satamassa sijaitsevassa piilopaikassaan tunteneet, loisti tänään poissaolollaan.

Molemmilla oli yllään paksu untuvatakki, mutta silti poika hytisi kylmästä.

Tänä iltana se tapahtuu, Jossan kuiskasi.

Tuntui kuin hän olisi tajunnut jotakin. Kuin oivallus olisi leimahtanut hänen mielessään. Helpotus, joka ei liittynyt sen paremmin säätilaan kuin rakennusrötisköön, jonka suojissa he kyyhöttivät jossa katto oli niin rikkinäinen, että tuuli puski lunta esteettömästi sisälle jääkylmään varastorakennukseen. Toisinaan lunta tunki sisään myös lattialankkujen leveistä raoista. Tämä kävi päinsä, koska vanha suolamakasiini ulottui puoliksi Itämeren aaltojen ylle.

Ränsistynyt rakennus osui nyt ensimmäiseksi esteeksi Siperian aroilta vauhtiaan kahta päivää aiemmin kiihdyttäneiden tuulten tielle. Joka kerran, kun puhuri löysi uuden sisäänpääsyaukon, lähti kynttilänliekki lepattamaan. Se sammui melkein kokonaan elpyäkseen sitten entistä kirkkaammaksi. He olivat tuoneet kynttilän mukanaan alkusyksystä ja sijoittaneet sen ylösalaisin käännetylle puulaatikolle, jossa luki Domus.

Nyt he suutelivat ailahtelevan liekin valossa.

Jossan pusersi pojan kättä. Tuntui kuin kuukausi olisi jatkunut kokonaisen ikuisuuden hänen odottaessaan ja laatiessaan suunnitelmia. Myöntää tosin täytyi, että hän oli vain kuudentoista ikäinen, mutta vuosiaan varttuneempi. Kyllä hän selviytyisi. Kyllä he selviytyisivät. Hän muistutti itseään siitä, ettei ollut enää yksin. Vaikka hän ei ollut kertonut pojalle koko totuutta, hän luotti vakaasti siihen, että tämä tarjoaisi hänelle tukensa.

Siinä missä kaikkia muita poikia kiinnosti eniten, että hän kuului lätkäperheeseen, hän ilahtui tavattuaan jonkun, joka ei pelannut jääkiekkoa eikä näyttänyt myöskään piittaavan siitä kuka hänen isänsä oli. Etenkään viime viikkoina, kun kaikki oli pyörinyt Övik Cupin ympärillä. Turnaus pelattaisiin seuraavana viikonloppuna, ja juuri sen varaan hän oli suunnitelmansa laatinut.

Tuntuu kuin maailmankaikkeus pyrkisi ohjailemaan meitä yhteen.

Hän sanoi sen suu hymyssä. Sanat olivat lukkiutuneet hänen sisälleen, muuttuneet hänen ikiomaksi mantrakseen. Se kuulosti aikuismaiselta. Kypsältä.

Poika hymyili vastaukseksi. Hän toisteli tämän sanoja. Poika oli sanonut niin pilke silmäkulmassaan heidän osuttuaan yhteen kolmannen kerran lyhyen ajan sisällä.

Toisin kuin kaikki muut poika ei ollut juoksennellut hänen perässään. Ei ollut yrittänyt tehdä häneen vaikutusta suurilla sanoilla. Oikeastaan hän alkoi melkein epäillä olevansa rakastunut siihen poikaan. Hän puristi tämän kättä kiitollisena siitä, ettei hänen tarvinnut olla yksin.

Poika tulkitsi kädenpuristusta toisella tavalla. Tämä nojautui silmät ummessa häntä kohti hakemaan suudelmaa. Jossan suuteli poikaa, tällä kertaa kokonaan uudenlaisella kiihkolla, kiivaudella, jota poika ei ollut koskaan ennen voinut hänessä havaita.

Sitten Jossan tuli ajatelleeksi, kuinka hartaasti hän kaipaisi pikkuveljeään Joelia. Vain ani harvat saivat yhteyden siihen pikkupoikaan, mutta häntä tämä rakasti enemmän kuin ketään toista. Edes äiti ja Joel eivät olleet niin läheiset toisilleen.

Kunpa me voisimme ottaa Joelin mukaan.

Poika oli tavannut Joelin vain kahdesti, Jossanin jouduttua vahtimaan pikkuveljeään. Omalaatuinen poika oli istunut siinä, minne Jossan oli tämän ohjannut eikä ollut huomaavinaankaan heitä. Mutta ollessaan Jossanin seurassa hän ei halunnut ajatella mitään pikkusisaruksia.

Uudelleen... Suutele minua!

Hän olisi halunnut ujuttaa kätensä Jossakin villatakin alle, mutta siellä se ei käynyt päinsä. Heillä oli jo muutenkin vilu.

Äkkiä hän tunsi kylmän, märän Lovikka-lapasen painautuvan huulilleen Jossanin pehmeitten huulien asemesta.

Sssh! Täällä on joku, Jossan kuiskasi.

Jossan, ei täällä ketään ole. Kukaan ei tiedä meidän olevan täällä.

Poika kuiskasi sanat lapasta vasten. Tämän hengitys lämmitti hänen kohmettuneita sormiaan.

Hän tähysi jännittyneesti kohti rakennuksen sisäänkäyntiä ja hiljeni kuulostelemaan. Sitten hän puhalsi lepattavan kynttilän äkkiä sammuksiin.

Poika terävöitti niin ikään kuuloaan erottamatta muuta kuin sen kuinka ilma ja vesi ottivat mittaa toisistaan kuin kaksi itseään täynnä olevaan solistia, jotka yrittivät laulaa toista äänekkäämmin. Ilman ja veden jyly yhdistyi korvia huumaavaksi sinfoniaksi. Voiton korjasi kuitenkin marraskuisen illan pimeys. Se laskeutui heidän ylleen kouriintuntuvan tiiviinä, paksun vanhan arabialaisukkelin lailla. Pimeys oli niin läpitunkematon, ettei hän kyennyt edes kuvittelemaan erottavansa Jossanin hahmoa. Täysin huomaamattaan hän vaihtoi sanansa toiselle kielelle. Ruotsalainen kielenparsi tuntui yhtäkkiä kaikkoavan yhtä kauas hänestä kuin Jossan.

Hän tavoitteli tyttöä pimeyden keskeltä, olisi halunnut pidellä kiinni turvallisuudentunnetta tarjoavasta kädestä, puhua sitä turvallista kieltä, mutta tämä oli kohottautunut paikaltaan.

Hän hapuili hätääntyneesti käsivarsillaan ja sai otteen ylösalaisin käännetystä Domus-laatikosta. Se soi hänelle hetkellistä tukea, mutta toinen käsivarsi yritti yhä tavoitella kiinnekohtaa todellisuudesta. Hänen olonsa oli turvaton ja epävakaa. Mikä suunta vei ylös ja mikä alas? Tuntui kuin hän olisi uinut mustassa vedessä, menetettyään sekä suuntavaistonsa että tasapainonsa.

Rasahdus, ikään kuin joku olisi törmännyt siellä sisällä johonkin huonekaluun, houkutteli hänet kääntämään päätään ja katsomaan äänen suuntaan, vaikka hän ei erottanutkaan mitään. Hän teki viimeisen yrityksen löytääkseen tiensä takaisin turvaan.

Jossan...

Tytön nimi takertui hänen kurkkuunsa.

Sen sijaan hän alkoi toistella äänettömästi omaa nimeään, toistella sitä keskittyneesti yhä uudelleen.

Faraz, Faraz, Faraz...

Mutta se vaikutti häneen pelkästään hämmentävästi. Kuka hän oikeastaan oli?

Onnettomuutta ennustava aavistus kulki puistatuksena Farazin lävitse. Kahdentoista vuoden ajan hän oli kieltänyt sen paksun arabialaisukkelin, sanoutunut irti suvustaan, ollut piittaamatta kertomusperinteestä, kieltäytynyt tunnustamasta maata ja pahuutta. Kaikkea minkä hän oli jättänyt jälkeensä.

Sulkiessaan silmänsä hän oli jo joutunut pimeyden keskelle.

Paksu ukkeli ei tullut yksin. Tällä oli mukanaan laiha kissa, Ruipelo. Pelkkää luuta ja nahkaa. Molemmat huusivat täyttä kurkkua. Ääni oli niin voimakas, että hän joutui puristamaan kädet korvilleen.

Insha’ Allah, jos Jumala suo.

2

Gunvor istui vakiopaikallaan keittiön pöydässä. Hän veti pitsiverhoa sivuun ja tähysi pimeyteen. Kun siellä ei näkynyt ketään, hän ryhtyi nyppimään pelargoniasta kuiviksi kuviteltuja lehtiä. Josefinin olisi pitänyt palata kotiin jo runsas tunti sitten.

Missä se suttura luuhaa? Sten-Åke ärjäisi.

Kysymys tuntui olevan kerrankin suunnattu nimenomaan hänelle.

Kyllä Josefin varmaankin tulee pian, Gunvor mutisi. Keskittyisit nyt vain Cupiin.

Keskittyisin jos voisin. Tyttö tietää, että hänen kuuluu olla näihin aikoihin kotona.

Gunvor tähysi uudelleen kadulle, ulos pimeyteen. Möhkäle tuntui kasvaneen tavallista suuremmaksi hänen vatsassaan. Hän ei päässyt eroon aavistuksesta, että oli tapahtunut jotakin kauheaa. Lunta sateli katulamppujen valossa entistä sakeammin. Gunvor näki puuskaisen myrskytuulen kiidättävän lumihiutaleita vaakasuorassa. Silloin tällöin hän erotti autonvalojen pilkahduksia Modovägeniltä, joka kulki viitisenkymmentä metriä heidän talonsa alapuolella.

Kenties Josefin oli mennyt jonkun kaverinsa luo ja unohtanut soittaa? Heti huomenna hän ostaisi tyttärelleen kännykän. Sten-Åke saisi sanoa mitä lystäsi, mutta tyttö oli nyt kuudentoista, ja Gunvor tiesi, että kaikilla hänen Nolaskolanin kavereillaan oli kännykät.

Josefin oli lakannut jo aikaa sitten pyytelemästä kännykkää. Ensin kieltoperusteluna oli käytetty sitä, että tyttö oli liian nuori. Kun tämä oli sitten täyttänyt kuusitoista ja siirtynyt lukioon, ehdoksi määrättiin se, että tytön kuuluisi ansaita puhelinrahat itse. Siitä syystä tämä raatoi nykyisin Fjällräven Centerissä aina kun Modolla oli ottelu.

Teini-ikäinen nuori oli tuonut talouteen enemmän rasitteita kuin Gunvor oli osannut aavistaa. Josefin, pikkuinen vilkas Josefin. Aika oli kulunut uskomattoman nopeasti, ja pikku tyttö oli varttunut. Naapurit supattelivat nähneensä Josefinin täydessä meikkivarustuksessa Storgatanilla. Onneksi perheen kaksi muuta lasta eivät ainakaan vielä pitäneet ääntä itsestään. Kahta vuotta vanhemman Jimmyn koko elämä pyöri jääkiekon ympärillä.

Vähän vuodenvaihteen jälkeen kuusi vuotta täyttävä Joel oli kiiruhtanut kotiin juuri ennen Bolibompan alkua, mutta ei ollut sitten halunnutkaan katsoa sitä. Siinä vaiheessa he olivat alkaneet epäillä, ettei kaikki ollut kunnossa, kun Josefin ei palannut yhdessä pojan kanssa.

Joelin suojapuku oli ollut savessa. Gunvor oli pannut ohimennen merkille, että poika oli likomärkä. Kylmissään ja viluinen. Oliko tämä pissannut housuunsa? Joel ei ollut vastannut hänen kysymykseensä, hytissyt vain kuin pakkasen puremana. Poika oli yhtä harvasanainen kuin äitinsä.

Gunvor laski pojalle kylvyn, lorautti mukaan ison annoksen kylpyvaahtoa ja toivoi, ettei Sten-Åke sattuisi huomaamaan sellaista tuhlaavaisuutta. Olihan miehellä muuta ajateltavaa Övik Cupin kynnyksellä. Joel leikki hiljaa vaahdon kanssa. Gunvor tunki savitahraisen suojapuvun pesukoneeseen, sääti lämmön kuuteenkymmeneen asteeseen, vaikka tiesi erinomaisen hyvin, että suojapuvun ohjelappusessa suositeltiin neljääkymmentä.

Hänen katseensa hakeutui jälleen ulos. Hän otaksui, että hänen taakseen ilmestynyt Sten-Åke katseli niin ikään ulos ikkunasta. Gunvor vilkaisi miestä syrjäsilmällä. Hän ehti nähdä, että tämä puri leukapieliään tiukalle ja sihautteli jotakin hampaitaan kiristellen. Kuuliko hän oikein? Oliko mies nimittänyt tyttöä huoraksi? Vatsaan pesiytynyt möykky kasvoi yhtäkkiä isommaksi. Puistattava aistimus ei suostunut hellittämään otettaan.

Nyt minulle riitti, Sten-Åke ärähti, nyt tuli loppu siitä kaupungilla juoksentelusta.

Gunvor kuuli miehen sieppaavan mukaansa autonavaimet ja takin. Paiskaavan ulko-oven kiinni. Pian sen jälkeen auto kaasutti liikkeelle pihatieltä.

3

Farazilla ei ollut aavistustakaan siitä mitä oli tapahtunut. Hän ojenteli vapisevia käsiä eteensä. Ne olivat turvoksissa, jäykät ja tummat. Hän tarkasteli pitkän tovin käsiään hyppyrimäen valonheittimen kituliaassa valossa. Kädet tuntuivat epätodellisilta, ikään kuin hän olisi herännyt ja huomannut unenhorteessa vieraan käden vuoteessaan, ennen kuin oivalsi nukkuneensa oman kätensä päällä. Sitten tuntui yhtäkkiä kuin toinen kuva olisi pyrkinyt piirtymään käsien eteen ja näyttämään mitä ne olivat tehneet. Sitä hän ei kestänyt. Työllä ja vaivalla hänen onnistui tunkea kätensä sinisen untuvatakin suojiin. Oli turha kuvitellakaan, että hän kykenisi sulkemaan vetoketjun, kun sormet olivat kuin pakastetut prinssimakkarat.

Hän tähysi metsänreunasta, tunnisti lumiusvan takaa erottuvan hyppyrimäen ääriviivat. Vahvat valonheittimet kirkastivat selkeänä päivänä koko mäen loisteellaan, mutta tänään jäi kaikki sumeaksi. Lumihiutaleet viuhuivat terävinä vasten hänen kasvojaan tuiskun kerätessä uutta vauhtia.

Muistikuva ilmestyi Farazin mieleen. Kuinka hän oli istunut kuorma-autossa, joka jyrräsi vaivalloisesti kukkuloiden keskellä. Hän oli ollut viiden ikäinen, pelkkä laiha pikkupoika. Mukaan olivat tulleet kaikki äitiä lukuun ottamatta. Missä äiti on? hän oli kysynyt. Isä oli läimäyttänyt häntä korville. Päivisin oli ollut läkähdyttävän kuumaa ja öisin hyytävän kylmää. Isän antaman korvapuustin jälkeen hän ei ollut uskaltanut kunnolla hievahtaakaan. Hän oli hivuttautunut vaivihkaa kauemmaksi isästä ja lähemmäksi äidin nuorempaa sisarta. Iltahämärän laskeutuessa tämä oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen, ja hän oli nukahtanut tätinsä syliin. Hän oli herännyt siihen, että jokin pieksi hänen kasvojaan. Hän ei ollut kyennyt avaamaan silmiään, ei huutamaan apua. Faraz oli uskonut aivan takuulla tukehtuvansa. He olivat joutuneet hiekkamyrskyyn, 120 päivää puhaltavan tuulen tuiverrukseen. Hän ei ollut vaistonnut muuta kuin sen, että täti istui yhä hänen lähellään.

Tänään hän ei voinut hakea turvaa tädin sylistä. Tänään hän oli yksin. Mistä syystä hän kyyhötti siellä pimeässä metsässä? Odottiko hän jotakin? Oliko hän pakosalla? Poliisia? Siihen hänellä ei ollut vastausta. Mitä hän oli tehnyt? Siitä hänellä ei ollut varmaa tietoa. Ja missä Jossan oli?

Vaisto ohjasi Farazia hänen hölkätessään haavoittuneen eläimen lailla rinteen alas. Hän pyrki eteenpäin kankeilla, kylmettyneillä jaloillaan, ja joka kerta kun tuuli ryntäsi häntä vasten, hänen oli vaikea päästä uudelleen liikkeelle.

Nadeem ei saanut kunnolla selvää parhaan kaverinsa, Farazin, lähettämästä tekstiviestistä, joten hän soitti tämän numeroon. Puhelin ehti hälyttää monta kertaa ennen kuin Faraz vastasi. Kaveri kuulosti sekavalta. Toisteli vain sitä, minkä oli kirjoittanut tekstariin: hän tarvitsi vaatteita ja rahaa. Tietämättä mitä tilanteesta pitäisi ajatella Nadeem oli pakannut vaatteita Konsumin kassiin, livahtanut sitten veljiensä huoneeseen ja kaivellut heidän housuntaskujaan. Hän löysi viisisatasen ja muutamia kaksikymppisiä. Kunhan Faraz tulisi, tämä saisi selittää mitä oikein tarkoitti.

Nadeem oli kadonnut ajatuksiinsa eikä heti kuullut, kun ovikello kilahti. Kun äiti huikkasi olohuoneesta, että joku saisi mennä avaamaan, hän havahtui nykyhetkeen ja kiiruhti ovelle ennen kuin joku hänen sisaruksistaan ehtisi edelle. Hän avasi oven ja tyrmistyi nähdessään Farazin. Hei kaveri, mitä hittoa on tapahtunut?

Mun täytyy häipyä...

Farazin ääni murtui falsettiin, ja tämän silmistä paistava hämmennys pelästytti häntä. Hän tuijotti vierasta säikähtyneesti.

Hiuksiin ja vaatteisiin tarttunut lumi oli lähtenyt sulamaan. Farazin untuvatakki ja farkut olivat tahmaiset. Ainoastaan housujen lahkeista saattoi nähdä, että farkut olivat aikoinaan olleet vaaleat. Eikä tarvinnut juurikaan käyttää mielikuvitustaan tietääkseen, että tahma oli verta.

Helvetti, Nadeem takelteli, mitä hittoa sä olet tehnyt?

Faraz vilkaisi levottomasti ympärilleen.

Jossan...

Enempää ei Faraz saanut sanotuksi, mutta hän pakottautui kohtaamaan Nadeemin katseen. Pyytämään sitä, minkä takia hän oli sinne tullut.

Nadeem, mun täytyy lähteä meneen. Onko sulla ne kamppeet ja fyrkkaa?

Ravistuneen vuokratalon ylemmässä kerroksessa avautui ovi, ja Al-Jazeeran mekkala tulvahti porraskäytävään. Faraz yritti työntyä eteiseen, mutta Nadeem esti aikeen löysäämättä otettaan ovenkahvasta ja kieltäytyi päästämästä kaveriaan sisälle.

Voi hyvä helvetti, Faraz, ajattele jos mutsi näkee sut. Se kiipee seinille. Tässä! Nadeem kuiskasi ja tarjosi kulunutta Konsumin kassia ovenraosta.

Faraz otti kassin kohmeisiin sormiinsa ja kuulosteli jännittyneesti, erottuiko rappukäytävästä askelia.

Fyrkat?

Nadeem kiusaantui ojentaessaan kähveltämiään rahoja.

Saat kaiken takaisin, mä vannon Allahin nimiin.

Insha’ Allah, Nadeem vastasi kirpeästi.

Hän tunsi helpotuksen käyvän lävitseen voidessaan sulkea ja lukita oven, ja sitten hän asettui ikkunan ääreen. Paikaltaan hän näki, kuinka Faraz ilmestyi tuokion kuluttua ulos hänen vanhoissa vaatteissaan. Kymmenisen askelta myöhemmin tämä katosi lumipyryn sekaan.

Joitakin tunteja myöhemmin saapui Y-bussin linja-auto hiljakseen Hudiksvalliin. Metsä ja Eurooppatie 4 vaihtuivat pieniin pimeisiin kalakojuihin ja muutamiin autiota kaupunkia valaiseviin mainoskyltteihin. Siellä lunta leijui taivaalta harvemmin.

Bussissa vallitsi hiljaisuus. Faraz istui otsa vasten ikkunaa painettuna. Hän säpsähti, kun aavemaiset kasvot ilmestyivät aivan hänen nenänsä eteen. Hän tähysi pelästyneesti ruudun lävitse, mutta siellä ei näkynyt ketään. Kun bussi ajoi seuraavan katulampun alitse, samat kasvot ilmestyivät uudelleen ruutuun. Kyse oli hänen omasta kuvajaisestaan. Aave oli hän itse.

Bussinkuljettaja ohjasi auton Glada Hudikin matkakeskukseen ja seisautti sen K-laiturille. Kaksi opiskelijaa siirtyi ulos polttamaan tupakkaa ja telmimään syksyn ensimmäisessä lumisateessa, mutta useimmat matkalaiset yrittivät jatkaa uniaan.

Faraz tarkasteli uudelleen peilikuvaansa ja huomasi aaveen vuodattavan kyyneleitä. Hän kohotti kätensä tunnustelemaan, ja totta se oli, hänen poskensa oli märkä.

4

Poliisikokelas Kajsa Nordin liikahti kiusaantuneesti paikallaan. Toimistosihteeri oli tuskin ehtinyt päästää poliisiaseman ovea lukosta ennen kuin Modon jääkiekkovalmentaja Sten-Åke Veturi Wallbäck oli törmännyt sisään. Parhaillaan mies seisoi tiskin ääressä, ja vähän hänen takanaan oli oletettavasti hänen vaimonsa, itkusta punoittavine silmineen.

Tyttäreni on kadonnut, Wallbäck sanoi. Soitimme eilen poliisille, mutta saimme langan päähän vain Kramforsista jonkun, jonka mukaan meidän oli parasta soitella kaikille Josefinin kavereille. Se ei riitä. Teidän on nyt aika nousta persuuksiltanne ja panna etsinnät käyntiin.

Ymmärrän, että teillä on vaikeaa, Kajsa vastasi ja yritti tyynnytellä kiekkovalmentajaa. Tilastojen valossa on todennäköisintä, että tyttärenne palaa kotiin joko tänään tai viimeistään muutaman vuorokauden sisällä. Onko hänellä poikaystävää?

Kysymys sai Wallbäckin täräyttämään nyrkkinsä vasten tiskiä. Nähdessään raivokkaan suuttumuksen valmentajan silmissä Kajsa toivoi, että he olisivat katselleet toisiaan turvalasin takaa. Hänen kätensä hakeutui vaistomaisesti kohti housuntaskua, missä hän säilytti adrenaliinikynää.

Veturi muistutti hänen mieleensä kolmen metrin päässä seisovan täytetyn karhun, jonka muuan metsästäjä oli ampunut kiintiön täytyttyä. Tapaus kuitattiin hätävarjeluksi. Karhu tuomittiin kaupungille ja täytettiin pystyasentoon. Nyt Bamse oli ensimmäisenä ottamassa vastaan kaikkia, joilla oli asiaa Örnsköldsvikin poliisille.

Tyttäreni on kadonnut. Vaadin, että lähdette etsimään häntä. Koluatte vaikka koko metsän ellei vähempi riitä. Wallbäckin laaja kädenele otti piiriinsä kaupunkia ympäröivät metsät.

Kiihtynyt valmentaja oli onnistunut houkuttelemaan Nordinin ohjaajan, poliisitarkastaja Erik Karlssonin liittymään seuraan.

Tilanne vaikutti juuri sellaiselta, jossa käytännön opastus tulisi puolivuotisen työharjoittelukauden puitteissa hyvään tarpeeseen. Kajsa oli sittenkin käynyt vain kaksi vuotta Solnan poliisikorkeakoulua, ja kokelaan asemassa hän oli edelleen opiskelija, vaikka käytti univormua ja samaa varustusta kuin muutkin aseman poliisit.

Homma hallinnassa? ohjaaja kysyi.

Kajsa nyökkäsi, vaikka hänestä tuntui, ettei tilanne oli kaikkea muuta kuin hallinnassa. Erik pakitti vähäsen kuin ilmaistakseen, ettei aikonut ottaa ohjia käsiinsä, mutta ei ehtinyt vetäytyä seurasta ennen kuin Sten-Åke Wallbäck tajusi missä mentiin. Miksi puhua osaamattoman nuoren poliisin kanssa, kun lähettyvillä oli kokeneempikin sellainen?

Sinä siellä, mikä sinä olet nimeltäsi?

Erik kääntyi jääkiekkokuvioista tutun hahmon puoleen.

Erik Karlsson, hän vastasi ja joutui heti katumaan. Mutta luotan vakaasti siihen, että Kajsa pystyy tarjoamaan teille tarvittavan avun.

Wallbäckin katse ei kaivannut sanoja täydennyksekseen. Hän ei aikonut tuhlata siihen nuoreen naiseen yhtään enemmän aikaansa.

Karlsson, kuuntele nyt kun sanon. Tyttärelläni oli eilen musiikkitunti Nolaskolanissa, mutta hän ei tullut koskaan kotiin. Hänen oli sitä paitsi määrä hakea kuusivuotias poikamme... Veturi veti raskaasti henkeä. Mitään vastaavaa ei ole ikinä tapahtunut.

Ymmärrän, Erik vastasi, tyttärenne on siis nimeltään...?

Josefin Wallbäck.

Ja minkä ikäinen Josefin on?

Hän on kuudentoista. Pelkkä lapsi.

Erik nyökkäsi. Hänen pikku Sofiansa oli viidentoista, mutta pyrki joka käänteessä esittämään aikuista ihmistä. Kotona tuli sanomista aivan kaikesta. Uhkauksilla ja marinalla säestettyä jankutusta. Hän joutui vain arvailemaan, millaiseksi elämä äityisi Sofian täyttäessä kuusitoista, kun hän oli jo niinkin joutunut hakemaan umpikännisen tyttärensä juhlista, etsinyt Sofiaa tyttökaverien luota tämän kieltäydyttyä tulemasta kotiin ja tavannut tämän tupakoimasta. Niinpä niin, Veturin tytär ei muista ikäisistään eronnut, Erik tuumi itsekseen.

Mikäli on syytä epäillä, että henkilö pysyttelee poissa omasta tahdostaan, odottelemme yleensä joitakin päiviä. Onko teillä ollut mitään riidantapaista?

Ei todellakaan ole, Sten-Åke vastasi heti. "Eikä hän ole karannut, kuten jo sanoin. Jotakin on tapahtunut. Kokosimme muutamista seuran kavereista etsintäpartion ja teimme illalla kierrokseen, mutta emme löytäneet häntä. Nyt on teidän vuoronne tulla mukaan etsintöihin. Vaadin, että ryhdytte toimenpiteisiin nyt heti!"

Erik kääntyi äidin puoleen.

Mitä arvelette, rouva Wallbäck, pidättääkö jokin syy tytärtänne tulemasta kotiin?

Gunvor kohotti kiireesti katseensa, mutta käänsi sen saman tien sivuun ja pudisti päätään.

Tyttäremme oli onnellinen kotonaan, valmentaja ärähti. Hänellä ei ole mitään syytä karata minnekään. Nyt saatte luvan skarpata ja kertoa mitä aiotte tehdä Josefinin löytämiseksi.

Wallbäckin pinna oli jälleen kiristynyt. Erik nyökkäsi, ja Kajsa jatkoi muistiinpanojensa parissa.

Esitämme katoamistapausten yhteydessä aina nämä peruskysymykset. Niistä ei tarvitse kiihtyä. Olette siis soitellut kaikille tyttärenne kavereille. Hm... oliko hänellä rahaa?

Ei, hänellä ei ole käytössään mitään suurempia summia, korkeintaan pari kymppiä. Eikä rahaa ole kadonnut myöskään esimerkiksi talouskassasta?

Ei.

Oletteko edes katsonut? Erik esitti kysymyksen äidille, mutta Veturi otti jälleen vastausvuoron.

Me luotamme Josefiniin sataprosenttisesti. Hänelle ei tulisi mieleenkään ryhtyä varastelemaan.

Miltä luokkaa hän käy?

TAO:ta Nolaskolanissa.

Erik loi Kajsaan kysyvän silmäyksen.

Taidealan ohjelma, Kajsa tulkkasi. Mikä suuntautuminen?

Sten-Åke mulkaisi kiukkuisesti Gunvoria ennen kuin vastasi.

Laululinja. Otimme kuvankin mukaan.

Kohottamatta katsettaan Gunvor alkoi koluta käsilaukkuaan ja löysi sieltä luokkakuville tarkoitetun kovikekuoren. Hän veti kuoresta kuvan. Se esitti tyttöä, jolla oli pitkät keskivaaleat hiukset. Gunvor katsoi kuvaa ennen kuin ojensi sen vastahakoisesti Erikille.

Tämä on viime vuodelta. Gunvor selitti vältellen yhä katsekontaktia. Silloin hän oli yhdeksännellä luokalla.

Kyllä se on yhä näköinen, Sten-Åke lisäsi.

Kertakaikkisen sievä tyttö! Erik huudahti.

Kuva olisi voinut yhtä hyvin esittää Sofiaa, hänen omaa tytärtään. Erik tunsi niskavillojensa pyrkivän pystyyn.

Wallbäckin pariskunnan lähdettyä poliisiasemalta Erik katsahti kokelaaseen. Vaikka Kajsa oli nuori ja vasta aivan äskettäin poliisikoulusta valmistunut, hänen olemukseensa liittyi kypsyyttä, joka sai hänet tuntumaan vanhemmalta. Hän oli roteva, pitkä ja voimakas, oikeastaan Erikiäkin pitempi. Erikistä oli tuntunut alkuun oudolta katsella naista ylöspäin kun hän puhui tämän kanssa.

Erik tiesi Kajsan läpäisseen kuntokokeen kirkkaasti. Lievin kateuden tuntein hän tuumi, että mikäli häntä olisi siunattu nuorella iällään sellaisella kropalla, hän olisi päätynyt NHL:n kaukaloihin.

No niin, mitä me nyt tiedämme? Erik kysyi ja yritti olla kuulostamatta opettajalta.

Kajsa irrotti katseensa tietokoneen näytöstä.

Suunnilleen seitsemän tuhatta ihmistä ilmoitetaan vuosittain kadonneiksi. Kolmasosa heistä on nuoria, ja runsaat 75 % tästä kolmasosasta on tyttöjä. Toisin sanoen Ruotsissa katoaa joka vuosi 1 500 tyttöä.

Sitten Kajsan katse hakeutui kohti Josefinin kuvaa.

Mutta useimmat palaavat kotiin kolmen vuorokauden sisällä. Vain kolmisenkymmentä henkilöä jää vuositasolla kadonneiksi, ja tässä tilastossa juhlivat lähinnä neljän-viidenkymmenen ikäiset miehet.

Erik mykistyi sanattomaksi, mutta päätteli sitten Kajsan toistelleen jotakin poliisikoulussa kuulemaansa esitelmää. Tämä ehti kuitenkin hänen edelleen.

Valitsin opinnäytetyöni aiheeksi kadonneet tytöt. En siis toistele sanatarkasti mitään luentoa, jos satuit sellaista epäilemään.

Niinkö helppo hänen mielenliikkeitään oli seurata?

No hyvä, mutta mitä sinä ehdotat meidän tekevän tässä Josefinin tapauksessa?

Kajsa kyhnytti päätään ja tuumi hetkisen. Erik poimi kuvan pöydältä. Tyttö katsoi kameraan, hymyili esitellen hampaitaan ja taivutti päätä kallelleen. Kyseessä oli tavanomainen koulukuva, harmaapilkullinen tausta, hyvin valaistu, huolellisesti ohjeistettu.

Josefin... vaikuttaa ahkerasti opiskelevalta ja kiltiltä tytöltä, Kajsa pohdiskeli. Ainakin ulkoisen vaikutelman perusteella. Laulunharrastaja. Isäukko ei tuntunut siunaavan hänen linjavalintaansa. Hän olisi kaiketi lähettänyt tyttärensä mieluummin kiekkolukioon?

Poikaystävä? Erik kysyi.

Kajsa tarkasteli kuvaa huolellisesti, yritti houkutella sen paljastamaan salaisuutensa.

Onko sinulla poikaystävä? Kajsa kysyi ääneen. Olet siinä tapauksessa pitänyt hänet salassa, vai mitä, koska vanhempasi sanovat, ettet tapaile ketään. Missä sinä häneen tutustuit? Koulussa? Opiskeleeko hänkin laulua? Vai onko hän sinua vanhempi, joku josta tyttökaverisikaan eivät tiedä mitään?

Jos he ovat tavanneet koulussa, ei juttu ole varmaankaan pysynyt salassa, Erik huomautti. Mutta ajoitus meni nyt mahdollisimman pahasti vikaan, kun tyttären piti kadota juuri Övik Cupin edellä.

Övik Cup oli vuosittain pelattava turnaus, jossa jääkiekkolukiot kilpailivat vuoden jääkiekkolukion tittelistä. Nuorelle kiekkoilijalle se tarjosi oivallisen tilaisuuden esittää taitojaan juniorijoukkueiden kykyjenetsijöille. Kajsa pudisti päätään. Sitten hän tuli ajatelleeksi iltapäivälehtien repäiseviä otsikoita muutama vuosi takaperin, kun hän oli opiskellut Solnan poliisikorkeakoulussa.

Fjällräven Center uhattiin räjäyttää tuusan nuuskaksi, ellei Modo voittaisi Ruotsin mestaruutta. Uhkaus oli toimitettu vastikään valmentajan pallille siirtyneen Veturin kotiin. Uhkakuvista ja uudesta valmentajasta huolimatta jäi Modon menestys sinä vuonna vaatimattomaksi. Mutta halli pysyi ehjänä.

Asiasta toiseen, narahtiko kukaan siitä pommiuhkauksesta? Eikö siinä menty sittenkin niin pitkälle, että kansliaan toimitettiin putkipommi, joka saatiin onneksi purettua.

Ei, rikospoliisi ei pystynyt ikinä selvittämään lähettäjää, ja tutkinta raukesi.

Erik huokaisi korostetun raskaasti ja nosti polven toisen päälle. Siinä toistui vanha tuttu kuvio. Tutkinta tyssäsi johtolankojen puutteeseen. Asialla olisi voinut olla kuka tahansa Modon huutosakkilainen.

Tuo kuulosti hieman yleistykseltä, Kajsa hymähti. Mitä mieltä muuten olit Wallbäckin pariskunnasta?

No juu, myönnetään, että vähän outo vaikutelma heistä syntyi, Erik vastasi. Tai mistä sitä tietää, ehkä he olivat vain järkyttyneitä ja univelkaisia? Mutta jos minä olisin kuudentoista ja saisin vanhemmikseni heidät, niin lähtisin takuulla livohkaan.

Yhtä kaikki, Kajsa totesi, minusta meidän pitäisi toimittaa kuulutus eeärrään. Voin tehdä sen, jos ajatus kuulostaa sinusta järkevältä.

ER oli lyhenne Etsintäkuulutusrekisteristä.

Juu, teepä niin, hänen ohjaajansa kehotti, ja sitten voimme poiketa Nolaskolaniin ja kysellä vähäsen.

Kajsa huomasi Erikin katsovan ulos ikkunasta. Lumisade jatkui. Ensilumi taisi tulla tänä vuonna harvinaisen varhain?

Eikä vähän tullutkaan, Erik vastasi. Paitsi että kai se ehtii vielä sulaa ennen kuin syksy muuttuu oikeasti talveksi?

5

Kymmenen yli kahdeksalta, kun Nolaskolanissa oli ovet juuri avattu, ei Facebook-ryhmää nimeltä Missä Jossan on? ollut vielä perustettu. Työympäristö ja turvallisuus oli aiheena EL01:ssä, Josefinin luokassa. Opettaja huomasi heti joutuvansa luopumaan tuntisuunnitelmastaan ja tarjosi sen asemesta nuorille tilaisuuden tuulettaa ajatuksiaan ja huolenaiheitaan, kun heidän luokkatoverinsa oli kateissa ja joidenkin vanhemmat olivat osallistuneet edellisenä iltana järjestettyyn etsintään. Opettaja aprikoi, että kenties hänen onnistuisi yhdistellä keskusteluun myös työympäristöä ja turvallisuutta sivuavaa sisältöä. Yksi luokkalaisista, Petter nimeltään, kehitteli ehdotuksen, että perustettaisiin Jossanin etsimiseksi Facebook-ryhmä, ja kaikki luokkatoverit kannattivat ajatusta. Tunnin päättyessä kahtakymmentä yli yhdeksältä oli ryhmään liittynyt 15 jäsentä, toisin sanoen kaikki luokan oppilaat kadonnutta Jossania lukuun ottamatta. Missä Jossan on? nousi sinä päivänä Ruotsin someympäristön nopeimmin kasvavaksi ryhmäksi. Ensimmäisen välitunnin jälkeen ryhmään oli liittynyt 233 uutta jäsentä, jotka olivat kirjoittaneet runsaat 70 viestiä siitä mitä oli mahdollisesti tapahtunut ja kuka oli nähnyt kenenkin viimeksi, ja mukaan mahtui myös arvauksia ja rukouksia. Lounastunnille tultaessa ryhmän jäsenmäärä ylitti tuhannen rajan, ja valtaosa heistä oli Nolaskolanin oppilaita.

6

Kajsa piteli Nolaskolanin keltaisen tiilirakennuksen ovia auki. Erik tuli hänen kintereillään raskaasti hengittäen. Lumessa tarpominen kävi työstä. Matkaa oli vain kahden korttelin verran, mutta se jouduttiin taittamaan ylämäkeen ja vastatuulessa. Erik tömisteli lunta kengistään.

Pakko tässä on ruveta kuntoilemaan, hän puuskutti.

Älähän nyt, ei kai tilanne niin onneton ole?

Odota vain, kun täytät itse neljäkymmentäviisi, ja viinerit ovat kertyneet vyötäisillesi.

Kajsa pudisti hymyillen päätään.

Taas sinä liioittelet. Minusta sinä olet aivan timmissä kunnossa.

Erikin ilme kirkastui. Koulun sisäaulassa vallitsi hiljaiselo. Harvat sinne jääneet oppilaat istuskelivat penkeillä tai pelasivat biljardia, ja silmäilivät poliisikaksikkoa kiinnostuneesti. Kaikki näyttivät heti ymmärtävän, että kyse oli Josefinista.

"Vilkaisin lukujärjestystä, ja Josefinin luokalla on nyt kymmeneltä historiaa luokassa 105, mutta kai meidän kannattaa sitä ennen käydä